Tämän upean neljän päivän kouluvierailun ja työpajojen vetämisen keskiössä olivat huikeat yläasteikäiset nuoret, jotka ottavat kouluvuosistaan irti kaiken, jokainen päivä, kellon ympäri ja jokaisen kohtaamansa opettajan sekä vapaaehtoistyöntekijän kanssa. Oppilaiden vanhemmat asuvat jopa tuhansien kilometrien päässä ja ikävä varmasti välillä on sanoinkuvaamattoman kova. Mutta nuorilla tuntui olevan asenne, into ja tulevaisuuden unelmat kohdillaan. Määrätietoisen 14-vuotiaan tiiibettiläistytön intensiivisen katseen saattelemat sanat: "En tykkää Pekingissä, mutta olen täällä oppimassa.", soivat korvissani varmasti vielä pitkään.
Päällimmäisenä ajatuksissani pyörii kysymys, mitä voisin pitkäjänteisesti näiden lasten hyväksi tehdä. Nyt heitin yhden työpajakeikan, joka varmasti oli oppilaillekin jonkinlainen elämys ja jopa oppimiskokemuksia synnyttänyt kokemus, mutta entä sitten? Mistä jatkossa olisi eniten heille hyötyä, iloa ja arvokasta? Joskus yksi pienikin tilaisuus saattaa olla ihmiselämässä merkityksellinen, mutta työn sisällön suuret kaaret sekä pitkäkestoiset ja syvenevät ihmissuhteet ovat monen menestyksekkään yhteistyön kulmakiviä. Todella toivon, että pystyisin jatkossakin osallistumaan tavalla tai toisella Kiinan sisäisten siirtolaislasten koulutuksen tukemiseen. Aika näyttää miten tässä seikkailussa käy.
Toisaalta tällaisen pienehkön projektin mukauttaen kopiointi ja toisto jossain toisaalla voisi myös olla hyvin mielenkiintoista... Mihinköhän projektiin sitä itsensä seuraavaksi tunkisi mukaan? Uusia ideoita odotellessa jatkan kaikkein pitkäkestoisinta projektiani täällä kotisaarella huolehtimalla innokkaiden oppilaiden taidekasvatuksesta. Ihan parhaita lapsia hekin!
