Olen tässä pohtinut, välillä lipsahtanut ihmettelyn ja murehtimisenkin puolelle. Nyt haluan kirjata muistiin näitä ajatuksia, sillä siinä samalla saattaa käydä niinkin, että ne hieman selkenevätkin. Tai sitten ei.
Ennen ulkomaille lähtöä olin 100% työelämässä oleva kolmekymppinen, kaikkeen ryhtymässäni ja hakemassani onnistunut. Taskussa oli 230 opintoviikkoa sisältävät taiteen maisterin paperit, olin useamman vuoden pyörittänyt omaa taidekäsityöyritystä pikkukaupungin keskustassa, minut oli valittu hoitamaan ammattikoulun lehtorin virkaa, opetin kansalaisopistossa, olin odotettu vieraileva opettaja toisissa ammattikouluissa ja ammattikorkeakouluissa. Vaikka lapset olivat ihan pieniä, vaikka työkokemusta ei cv:ssä vielä ollut montaakaan riviä, vaikka valmistumisestani oli vain muutama vuosi. Oli vauhtia ja palkkakin nousi joka vuosi työmäärän ja vastuun kasvaessa.
Keväällä 2004 puolisolle tarjottu työ ulkomailta tuntui tulevan täydelliseen saumaan kolmannen lapsen ilmoitellessa samanaikaisesti tulostaan. Äitiys- ja vanhempainvapaan voisi yhtä hyvin viettää Pariisissakin ja tarvittaessa hoitovapaallakin voisi olla, ensimmäistä kertaa! Suuri maailma olikin niin kiehtova, että siellä vierähti loppujen lopuksi yli kahdeksan vuotta. Vaihdoin Suomen virkani tuntiopettajuuteen Pariisin ja Pekingin ruotsalaisissa kouluissa, sijaishommiin kansainvälisissä kouluissa, yli kymmeneen omaan taidenäyttelyyni ja opettajuuteen Pekingin Suomi-koulussa. Siinä ohessa olin päivittäin tekemisissä jopa kymmenien eri kansalaisuuksien kanssa ja puhuin neljää kieltä lennosta vaihtaen.
Nyt syksyllä 2014 olen neljäkymppinen ja omasta mielestäni paljon kokenut, kansainvälisyyteen suuntautunut, kieli- ja ammattitaitoinen opettaja. Lapset ovat jo isoja ja eivätkä aiheuttaisi sairastumisineen poissaoloja. Olen ottanut vanhoihin yhteistyökumppaneihin yhteyttä. Olen hakenut kaikkia mahdollisia lukioiden ja ammattikoulujen opettajapaikkoja, joihin pätevyyteni virallisestikin on riittänyt: työkokemusta yli 10 vuotta, opetettavat aineet kuvataide ja tekstiilikäsityö, opetuskielet suomi, ruotsi ja englanti, opetuskokemusta 4-vuotiaista aikuisiin, hallinnollista kokemusta, yrittäjyystuntemusta, suositukset vanhalta Suomen pomolta. Parinkymmenen lähettämäni työhakemuksen tulos on ollut mielestäni laiha, sillä minut on kutsuttu kahteen haastatteluun ja neljästä on ilmoitettu kuukauden kuluttua, ettei minua ole valittu. Lopuista ei ole kuulunut mitään. Tuttavan kautta sain yhden peruskoulun kuvataideopettajan äitiyslomasijaisuuden. Tuon 13 kk:n kokemuksen perusteella nirsoilen työnhaussa sen verran, etten enää hae yläkoulun paikkoja, sillä sosiaalityöntekijänkoulutushan minulta puuttuu!
Paluumuutostamme Suomeen ja työnetsinnän aloittamisesta on nyt kulunut kaksi vuotta. Olen ihmeissäni, sillä minusta olen huomattavasti monipuolisempi, kokeneempi ja parempi ammattilainen kuin vuosikymmen sitten. Olen saanut yhteiskunnaltamme mahtavan ja ilmaisen koulutuksen ja olen halukas antamaan nyt työpanokseni vastineeksi, laittamaan oppimiani asioita jakoon. Mutta missä olen tehnyt virheen, olenko täyttänyt työhakemukseni väärin, olenko jo liian vanha, oliko sittenkin erehdys hankkia kansainvälistä kokemusta jättäen samalla perisuomalaisen uraputken kesken? Kun ei herätä edes haastattelun vertaa mielenkiintoa työnantajissa. Kun ei kelpaa. Kunpa joku hakemukseni lukenut työnantaja kertoisi!
