Sunday, January 31, 2010

Kummia juttuja



Kiinalaisessa teeseremoniassa ei vettä tai teetä säästellä. Astiat lämmitetään kuumalla vedellä, teetä kaataa hulautellaan sekä kannun päälle että sisälle, kuppeja täytetään ja tyhjennetään; alla oleva vedenkeräystarjotin on hyvinkin tarpeellinen. Mutta valmistuttuaan tarjoiltu tee on vivahteikasta ja miellyttävää, aromikasta ja lempeästi rauhoittavaa. Teehuoneessa vallitsee mutkaton tunnelma ja teetä tuntuu riittävä loputtomiin. Seremoniassa on monta yksityiskohtaa joita en aivan ymmärrä, mutta lopputulos on kerrassaan loistava.




Mieltäni painaa ja vaivaakin eräs toinen asia, jonka monet muut hoitavat meidän kaksikielisen perheen menetelmästä poiketen. Ja heti näin aluksi haluan painottaa, etten ketään tuomitse, yritän ymmärtää, mutten vain vielä siihen pisteeseen ole päässyt. Ehkä joku osaa hieman valaista? Tapoja kun on monia.




Naapuriin muutti malesialaisbelgialainen perhe. Vanhempien äidinkielet ovat kantoninkiina sekä ranska, mutta lapsi osaa ainoastaan englantia, sillä vanhemmat ovat puhuneet hänelle vain maailman yleisintä kieltä, huonoa englantia... Naapurustossa asuu myös espanjalaisvenetsuelalainen perhe, jonka lapset puhuvat ainoastaan englantia, samasta syystä. Ja sitten on yksi swahilinkielinen kenialaisäiti, filippiiniläinen rouva, niin ja japanilaisäitikin, jotka kaikki kuuluvat samaan kerhoon.

Tällaisia tänään ihmettelen, miksi riistää lapselta oikeus kahteen äidinkieleen ja yhteiseen kommunikointikieleen isovanhempien kanssa? Tai uhrata se ainut rikas kotikieli englannin vuoksi? Tuon perusenglannin kun tuntuu omaksuvan muutenkin, ihan ilman kotitreenausta, hyvänä esimerkkinä suomalaisen peruskoulun käyneet. Vai onko tässä kysymys laisinkaan lopputuloksesta? Jotain en nyt käsitä.

Mutta teehuoneeseen tahdon pian uudelleen!

27 comments:

  1. En ymmärrä minäkään tuollaista. Lapset kun vielä helposti omaksuvat monta kieltä. Meillä ala-asteikäiset taitavat 4 kieltä joista kolme jo hyvin ja neljäs vahvistuu koko ajan.

    Eikä mulle tulisi mieleenkään puhua lapsilleni jotain muuta kuin omaa äidinkieltäni. Tuntuisi ihan pöllöltä.

    Terkkuja teekupin ääreltä :)

    ReplyDelete
  2. Olen täysin samaa mieltä. Jossain vaiheessa oli vallassa ajatus (perustuiko oikein silloiseen tieteelliseen tutkimukseen?) että lapselle on hyväksi ensin oppia yksi kieli kunnolla, että monta kieltä samanaikaisesti johtaisi siihen, että yhtäkään kieltä ei osata kunnolla. Nyttemmin tiedekin on kumonnut tämän harhaluulon. Lapsilla on käsittämätön kyky oppia. Ja todella surullistahan tuo on, varsinkin kun se ainoa kieli sitten on sitä *huonoa* englantia, huoh.

    ReplyDelete
  3. Samaa mieltä olen minäkin edellisten kommentoijien kanssa. Vielä lisään seuraavaa: lapsen äidin tunnekieli on se kieli jolla äiti (tai isä) ajattelee, joten kielen ollessa vanhemmille vieras, jää valtavan suuria aukkoja täyttymättä lapsen kielellisessä kehityksessä. Harmillista kuulla että joku on päätynyt sellaiseen ratkaisuun.

    ReplyDelete
  4. Samaa mieltä! Tunnen aikuisen, ja olen tuntenut useampiakin, joiden vahvin kieli on englanti, vaikkei siihen ole mitään sidettä vanhempien, suvun tai asuinpaikankaan takia. He kyllä tiedostavat kielellisen juurettomuutensa ja kärsivät.

    ReplyDelete
  5. Mizyena, en minäkään lapsilleni osaisi muuta kuin suomea puhua. Ja empiirisesti olemme huomanneet saman, monta kieltä kerralla uppoaa helposti. Esikoiselle olivat suomi ja ruotsi hyvin vahvat kun muutettiin Ranskaan (oli tuolloin 6v.), siellä oppi ranskan melko sujuvaksi, sitten muutettiin Kiinaan ja meni englanninkieliseen kouluun, jossa kieli se on kehittynyt erittäin vahvaksi, ranska puolestaan ruostuu hyvää vauhtia käyttämättömänä. Syksyllä hän saa aloittaa ranskan taas koulussa eli sekin vetreytyy pian. Missään vaiheessa ei hänellä ole mielestäni stressiä kieliopintojen suhteen ollut.

    Pellon pientareella, niinhän se taisi tosiaan joskus 60-luvulla olla, mutta kun nyt eletään 2010-lukua, on tämä mielestäni outoa.

    Hannah, juuri niin. En itseäni minään suurena filosofina pidä, mutta jos puhuisin englantia lapsilleni niin kyllä siinä ne vähäisetkin ajatuksen sävyt katoaisivat!

    Matroskin, kielellinen juurettomuus kuulostaa hyvältä kuvailulta. Näinkö ovat tuttavasi itse sanoneet?

    ReplyDelete
  6. Mulla oli oppilas, jolla oli malesialainen äiti ja suomalainen isä, ja pojalla sama kohtalo osasi VAIN muutaman sanan huonoa englantia ja oli sentään ikänsä asunut Suomessa. Kaiken lisäksi vanhemmat olivat aina töissä ja poika yksin kotona pelaamassa tietokoneella. Oikeastaan pojan ainoa kieli oli se pelikieli, hän oikeasti kommunikoi sanomalla aina pumpum, tsätsä yms.. Voi parkaa. Siis vanhemmilta erittäin epäreilua ja ajattelematonta.

    ReplyDelete
  7. kiinalainen teeseremonia-kuullostaa ihanalta, ja varmastai tuoksuu ja maistuukin namilta ^___^

    ReplyDelete
  8. Olen huomannut, että edes täällä Saksassa eivät monet vanhemmat tiedä, että useamman kielen oppiminen samaan aikaan on täysin mahdollista. Useimmilla se vieras käytettävä kieli on saksa, vanhempien kielten ollessa turkki tms. Pahin tietämäni tilanne on intialaisperheessä, jossa hindin kieliset vanhemmat ovat aiemmin puhunet lapselle englantia ja nyt saksaa, jota eivät osaa... Sitten äiti ihmettelee, miksi heidän kolmivuotiaansa ei puhu kuin muutamia sanoja. :o

    Meilläkin kotikieli on vahvasti suomi ja vaikka meille on suositeltu, että lukisimme lapselle saksaksi, olemme jättäneet sen äänikirjoille ja itse lukeneet vain suomeksi.

    ReplyDelete
  9. Minä olen vastaavanlaisen perheen uhri. Asuin lapsuuteni espanjassa, jossa äitini puhui minulle (tiettävästi) huonoa espanjaa (hän siis opetteli sitä). Suomea rupesin oppimaan vasta 10-vuotiaana, kun muutimme Suomeen.

    En ollenkaan käsitä, mitä äitini päässä liikkui. Enkä ole halunnut sillä asialla häntä kiusata.

    Luulen, että äidilläni ei ole mitään syvällistä suhdetta äidinkieleensä: Hän ei koskaan lukenut minulle satuja, eikä lausunut loruja tai muuta sellaista. Kaikilla ihmisillä ei vain ole kapasiteettia ymmärtää äidinkielensä arvoa.

    En tiedä, mitä naapurisi ajattelevat, mutta ties vaikka haluisivat lapsillensa "vain parasta". Kun itse osaavat englantia huonosti, he haluavat lapsillensa maailmankielen ihan pienestä pitäen.

    Itse en ole puhunut lapsilleni yhtään espanjaa, koska se on huonoa. Monet ovat ihmetelleet, miksi en opeta lapsilleni espanjaa. Miksi puhuisin heille kieltä, joka ei ole ollut tunnekieleni kohta 30 vuoteen?

    Nää ei ole helppoja asioita...

    ReplyDelete
  10. Onpa maukkaita teehuonekuvia! Sinne siis sitten kun...:) No onpa kummallista tuollainen tapa että opetetaan lapsille vain se huono englanti! En käsitä! Minusta olisi ihana jos lapset osaisivat isovanhempien murteetkin, saati sitten vanhempien kielet. Huh Huh! Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa...

    ReplyDelete
  11. Samaa mieltä! Voisko kieliasia perustua tietämättömyyteen? Siihen ainakin olen törmännyt työssäni päiväkodissa. On ihan suoraan kysytty mitä kieltä sille lapselle pitäisi puhua. No tietenkin sitä vanhemman omaa äidinkieltä!

    ReplyDelete
  12. Hyvä kysymys.Vastaavia kohtaloita täältäkin,useampi. Osalta olen kysynyt miksi vain englantia ja saamani vastaus on ollut, että se on perheen kotikieli (kun vanhemmat tulevat eri kielialueilta). Ei nähdä tai jakseta puhua muita. On myös onneksi niitä, jotka pitävät huolen että lapset oppivat kaikki perheen kielet. Joissain perheissä on käynyt myös niin että toinen vanhemmista on joutunut eroon perheestään työn vuoksi ja lapsella ja tällä vanhemmalla ei ole yhteistä kieltä.

    Meillä lapsilla on 4 kieltä käytössä,2 vahvaa ja 2 mukana tulevaa.Ja mitään ongelmia ei ole ainakaan vielä ollut.

    ReplyDelete
  13. Meillä nuorin lapsista puhui hyvää kiinaa sieltä pois muutettaessa. Yritimme ylläpitää sitä taitoa kiinaopettajan avulla mutta sitten jossakin vaiheessa se loppui.
    Juuri viime viikolla lapsi tajusi itse, että hän ei enää ymmärrä ja osaa puhua paljoakaan kiinaksi. Mikä suru siitä syntyikään...

    Mutta eipä tulisi pieneen mieleenikään alkaa puhua lapseni kanssa tankerokiinaa... Tai itseasiassa englantiakaan.
    Toivon vain, että jotain muistikuvia aivoihin on jäänyt ja jos hän jossakin vaiheessa haluaa opiskella kiinaa, se olisi hänelle helpompaa.

    Jokainen tekee tietenkin tavallaan. Mutta tiedän erityisesti Saksasata monta esimerkkitapausta joissa ympäröivä yhteiskunta ja saksalaiset sukulaiset ovat tyystin kieltäneet äitiä puhumasta lapsille omaa äidinkieltään. Minkä rikkauden ne lapset ovatkaan menettäneet.

    ReplyDelete
  14. Liivia, voi hurja. Pelikonsoli on varmasti aika yksipuolinen kielenopettaja. Toivottavasti vanhemmat heräsivät edes jossain vaiheessa puhumaan lapselleen. Aina ei tietenkään jaksa, sitä kehottaa lapsia vaan leikkimään keskenään ja jättämään rauhaan, mutta rajansa kaikella.

    Nea, nyt kun mainitsit tuoksumisen, niin täytyypi todeta, ettei siellä oikeastaan paljoakaan tuoksunut, ennen kuin teetä todella siinä nenän alla kaadeltiin. Sittenkin hyvin miedosti vain. Jännä juttu, en tullut sitä siellä ajatelleeksi.

    Tuazhophia, tavallaan ymmärrän (vaikken kuitenkaan) köyhemmistä maista tulleita maahanmuuttajia, jotka kaikin mahdollisin keinoin yrittävät kotoutua uuteen kotimaahansa, eivätkä edes ajattele muuttavansa enää minnekään. Mutta on se vain niin sääli, kun kyllähän perheiden kulttuuritausta on kuitenkin se mikä on. Tsemppiä teillekin suomenkielen ylläpidossa!

    _hoya_, tarinasi kuristaa kurkussa... Eli vaihtuiko sinun ja äitisi välinen kieli muutettuanne Suomeen? Mahtoi olla pienelle tytölle monta muutosta kerralla, kieli, maa, kulttuuri.

    Thilda, lapsethan tosiaan suhtautuvat murteisiin samoinkuin kieliin: tälle puhutaan näin ja tuolle noin, jos vain tarpeeksi saavat harjoitusta. Eräässä tuttavaperheessä lapset puhuvat isän kanssa pohjoissuomen murretta ja äidin kanssa eteläsuomea, sijuvasti ja uskottavasti.

    Katja, tietämättmyyttä, väärää informatiota, ajattelemattomuutta, mitä lie. Hienoa, että epävarmuudessaan ihmiset uskaltavat kysyä!

    Pikkujutut, voiko olla myös niin, että englannin ajatellaan olevan jotenkin hienoa? Ei osata arvostaa omaa pientä kieltä, varsinkaan jos puoliso ei osoita kiinnostusta sitä kohtaan. Minä olen todella kiitollinen, kun olen saanut tässä lasten rinnalla oppia ruotsia!

    Suzhouren, varmasti kaikille teidän lapsille on jäänyt vahvat kiinan ääntämysjäljet ja passiiviset lauserakenteet jonnekin aivojen kielikeskukseen. Kuten totesit, jos joskus innostuvat kieltä opiskelemaan, sieltä sitten yllättäen tipahtelee tietoa. Näin uskon meidän lapsilla olevan ranskan suhteen, vaikkei keskimmäinen ja kuopus sitä koskaan oikein kunnolla ruvenneet puhumaankaan.

    ReplyDelete
  15. Kieliasiassa kyse on sekä tietämättömyydestä ja jostain kummallisesta käsityksestä, joka täällä Ranskassakin on yhä valloillaan, että siirtolaisten täytyy puhua maan kieltä myös keskenään että tietysti myös lapsilleenkin. Vielä vuonna 2010 joutuu perustelemaan, että: "ei, en aio puhua lapsilleni ranskaa nyt enkä myöskään myöhemmin vaikka oppisinkin koko ajan itse paremmaksi. Enkä aio myöskään puhua suomalaisen ystäväni kanssa ranskaa ja sillä siisti." Ihan tosi, viime viikolla ranskanopettajani tuli vaahtoamaan, että kaikkien Ranskassa olevien on puhuttava ranskaa ja sillä siisti. Totesin hänen olevan väärässä ja ilmoitin suht. jäätävästi, että tämä on oma valintani asua täällä, eikä suinkaan mikään pakko ja toiseksi mikään mahti maailmassa ei saa minua vaihtamaan äidinkieltäni eikä puhumaan lapsilleni mitään muuta kieltä kuin äidinkieltäni. Jos ei mitään muuta tässä 10 vuoden aikana ole oppinut täällä ollessa, niin ainakin puolustamaan oikeutta omaan kieleensä ja panemaan kampoihin muka paremmin asioista tietäville.

    Valitettavasti juuri köyhemmistä maista tulleet eivät joko tiedä, osaa tai uskalla laittaa kampoihin besserwissereille ja haluavat vaan sopeutua mahdollisimman äkkiä maan tapoihin.

    Ähäkutti ja minäpä syön keittoa tänäänkin lounaaksi! Ystäväni ranskanope oli saanut hirveän kohtauksen tunnilla ja alkanut hänelle kiekumaan, että Ranskassa ei syödä koskaan keittoa lounaaksi, sillä se on iltaruoka... sitäkin suuremmalla syyllä keittokattilat tulelle ;)))

    ps. Vilijonkka: sun entiset anopinkielet voivat edelleenkin mainiosti vaikka olen maailman huonoin kukkien hoitaja!

    ReplyDelete
  16. Viimeisestä kommentista tuli mieleen tilanne neuvolassa Ranskassa ensimmäisen lapseni kanssa.

    Luulin ettei ne nyt enää noin, mutta näemmä;-)

    ReplyDelete
  17. Anonyymi Edith, vai sillä viisiin, että oikein keittoa lounaaksi. Olikin unohtanut tuon jo kokonaan! Hauskaa kuulla anopinkielien päässeen hyvään kotiin. Ehkä ne juuri haluavatkin sopivasti vapautta olla vain.

    Violet, miksikäs "suurkansoilla" olisi tarve muuttaa käsityksiään? Ja se on toisaalta Ranskan viehätys, siellä ei uusien kotkotuksien perässä juosta.

    ReplyDelete
  18. Tuli ihan surullinen olo tuosta kieliasiasta. Sanaton suorastaan.

    Kirjoitit, että teehuoneessa oli mutkaton tunnelma: olin itse kerran Suomenlinnan teehuoneessa seremoniassa. Luulin, että se olisi ihanaa, mutta sensijaan vähän ahdistuinkin, kun oli koko ajan sellaien olo, että pitää varoa, ettei riko sääntöjä, (joiden oloemassa olosta ei edes tiedä). Ja se tee! Se oli jauheesta tehtyä vahvaa mönjää, kuin sammakonkutu lammessa! Seremonian lopussa kysyin vaivihkaa, että kuuluiko teen olla kylmää. Seremoniaharjoittelijan silmät levisi kauhusta ja hän vaati saada tehdä minulle toisen kupin sitä kauheaa liejua. Olin ihan onneton ja nieleskelin toisen (kuuman) kupin. Ulkona alkoi nauru kuplia ulos. Jäi ihan erilainen muisto kuin olin kuvitellut.

    ReplyDelete
  19. HongKongissa ihastuttavassa teemuseossa sain mahdollisuuden olla teeseremoniassa mukana ja koin jonkinlaisen valaistuneen siirtymisen kauas menneisyyden rauhaan. Niin ja tee(t) oli elämyksen makuista.

    ReplyDelete
  20. Eilen tänään huomenna, olisiko Suomenlinnan teeseremonia ollut japanilainen? Kiinalainen tee tehdään aina teelehdistä, mutta sen ainoa kerran kun itsekin olen ollut (27 vuotta sitten) japanlaisessa teeseremoniassa, muistelen naisen vispanneen jauhoteetä kulhossa. Ja se oli kummallisen paksua , melkein velliä. Täällä Pekingin teehuoneissa ollaan sen varran totuttuja tietämättömiin turisteihin, että teenlaitaja siinä vain iloisesti kyseli tietojamme ja näytti ja opasti, eikä siinä itse asiassa kauheasti osattavaa ollut. Jännin oli kun sai laittaa pienen teellä lämmitetyn (ja sitten tyhjennetyn) kupin silmää vasten ja näin sai silmäkin tervehdyttävää oolongteehöyryä. Ja istuttiin aivan rennosti pöydän ääressä, tuoleilla.

    Anomous, kontrasti ympäröivään kaupunkiin taisi olla suuri?

    ReplyDelete
  21. Vilijonkkka: Lapsihan mukautuu kaikkeen... Siinä oli meillä kaikilla aikamoinen muutos, myös äidille, jonka oli aika vaikea sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan (totuttuaan espanjalaiseen iloiseen ja kepeään rytmiin).

    Ainoa asia, joka tavallaan askarruttaa mua on se, että sekä espanjan- että suomenkieleni on keskinkertaista. Sanavarastoni Suomen kielessä ei ole kummoinen, lauseenrakenteet ontuvat ja niin pois päin. Sen takia perustinkin oman blogin, että voisin harjoittaa kirjoittamista.

    Muuten mulla on ollut hyvä lapsuus, ja äitini on tehnyt parhaansa; omien kykyjen mukaan.

    ReplyDelete
  22. Sen on täytynyt olla japanilainen. Nyt kun ajattelen, niin siltä puitteet näytti.

    oih, ihana ajatus antaa silmillekin höyryjä!

    ReplyDelete
  23. _hoya_, niinhän ne lapset sopeutuvat. Vaikka osaavathan ne olla realisteja; kuopukseni opettaja kertoi muutama päivä sitten tilanteen koulusta. Oli opeteltu jokin kinalainen runo, jossa puhuttiin maailman ihanimmasta äidistä. Ja sitten ope oli todennut kuinka kaikkien äidit ovat maailman ihanimpia. Hah, minun lapseni oli avannut suunsa ja sanonut ettei hänen vaan... Ja tilanne oli päätynyt siihen, että kaikki nämä 5-vuotiaat olivat olleet samaa mieltä ettei heidän äitinsä olleet maailman ihanimpia tahi parhaimpia. Realismia! Tästähän voisi vaikka tehdä vallan oman postauksen. Niin, että kun me kaikki olemme vain ihmisiä ja parhaamme yritämme. Ja ojan kautta jatkamme kulkua.

    Eilen tänään huomenna, kokeile ihmeessä, luulen sen toimivan minkä tahansa teen kanssa!

    ReplyDelete
  24. Mulla oli joskus lukiossa kaveri, joka tuli periaatteessa kaksikielisestä perheestä; äiti oli venäläinen ja isä suomalainen. Koska perhe asui Suomessa oli suomenkieli kuitenkin luonnollisesti tälle ystävälleni vahvempi kieli. Hän ei ollut myöskään koskaan oppinut kirjoittamaan tai oikein lukemaankaan venäjäksi ja "viralliset" kielioppirakenteet olivat vieraita; hän puhui ns. "katuvenäjää", siis murteellisesti, slangia.

    Lukiossa tämä tyttö tuli sitten venäjänkielen alkeisryhmän tunneille. Tuntuihan se aika hassulta - hän oli kuitenkin äidinkielinen puhuja. Itse hän kuitenkin ilmeisesti koki järjestelyn ihan mielekkääksi ja olihan se meille muille opiskelijoille mieletön etu, kun ryhmässä oli oppilas, joka saattoi antaa toisille ääntämysesimerkkejä ja auttaa muutenkin.

    Jälkeen päin olen miettinyt, että jos itse asuisin vieraassa maassa, en opettaisi lapsiani ainoastaan puhumaan äidinkieltäni vaan pitäisi parhaani mukaan huolen siitä, että he oppisivat myös lukemaan suomenkielistä kirjallisuutta ja ilmaisemaan itseään kirjallisesti suomeksi. Minulle äidinkieli on äärimmäisen tärkeä asia. Olisin hirveän surullinen, jos en voisi välittää rikasta kielellistä perinnettämme omille lapsilleni.

    ReplyDelete
  25. Minusta tuossa vanhassa olettamuksessa yhden kielen oppimisesta, on jotain järkevääkin. Vaikka lapsi omaksuisikin monta kieltä ja puhuisi sujuvasti montaa kieltä, en voi lakata pohtimasta että omaksuuko ihan täysin yhtään kieltä. Kyllä vanhemman puhuma kieli lapselleen, on se josta lapsi ammentaa ne muistot ja tunteet.
    Useat kieltenopettajat ulkomailla kannustivat lukemaan kotona oman kielen kirjallisuutta, ei englantia vaikka se lastemme koulukieli olikin. Juuri sen vuoksi että kun oma kieli on rikas,on helpompi omaksua muidenkin kielien rikkauksia.

    Minun lasteni kotikieli on suomi ja vaikka olen kyllästymiseen asti kannustanut lukemaan suomenkielellä, niin heidän suomenkielessään on puutteita koska koulukieli ja ympäristö on ollut englanninkielinen. Näitä nyt korjataan parhaillaan. Toivottavasti lasteni puhekielessä appelsiinimehu ei ole oranssimehu ikuisesti.

    Kaikkea hyvää teille Kiinaan. Olen hieman kade.

    ReplyDelete
  26. Anteeksi lukuista pilkkuvirheet. Olin laiska korjaamaan.:)

    ReplyDelete
  27. Tarkoitin mielipiteelläni äidin tai isän omaa äidinkieltä,(tässä yhden kielen kunnoalla omaksumisesta) sen luonnollista puhumista lapsilleen. Hurjan monta lasta tapasin kansainvälisessä koulussa, joilla ei ollut mitään äidinkieltä. Monta haparoivaa kieltä sieltä sun täältä. Minun mielestäni kieliä oppii kun siihen antaa mahdollisuuden, turha tuputtaminen ei vie lapsen kielitaitoa mihinkään.

    ReplyDelete