Kaikkea sitä tapahtuu

Mistähän sitä aloittaisi. Vaikkapa siitä, että olen onnellinen ja ihmeissäni kuinka kaksi nuorinta ovat innostuneet luistelemisesta. Laji, jota en vapaaehtoisesti itse ole elämässäni montaakaan kertaa harrastanut, mutta nämä tyttöset nyt suorastaan hinkuavat mökin edustan jäälle harjoittelemaan. Vielä lauantaina kuopus oli murheissaan jatkuvasta kaatuilustaan, mutta jo sunnuntaina meidät vanhemmat kutsuttiin monimutkaisen koreografian täyteiseen esitykseen. Itse en edelleenkään luistele, mutta nautin suuresti lumen kolaamisesta jäältä. Vähän samoin kuin kesällä en osaa istua ja ns. vain oleilla rannalla,  mieluummin haravoin hiekkaa ja keräilen oksia pöpeliköstä. 

Työelämässä on erikoista. Sanoisinpa suorastaan, että osalla Suomen lapsista on käytöstavat rappiolla. Luokkahuoneessani maanantain ensimmäinen oppilaan kailottama lause oli "Viljonkka on kolmen tonnin keijukainen, Viljonkka on kolmen tonnin..." Jep, siitä olikin kiva sitten aloittaa työviikko, kuunnellessa 14-vuotiaan kommentteja omasta ulkonäöstä. Tätä työtä suosittelen vain erityisen paksunahkaisille.

Kuopuksen opettajalle puolestaan toivotan onnea matkaan, sillä matka lapseni yleissivistävässä koulutuksessa on pitkä ja kiemurainen. Esimerkkinä tilanteesta kerrottakoon 3. luokkalaisen tohkeissaan karttakirjan äärellä kertomat totuudet: "Ranskalla on yksi pääkaupunki eli Pariisi. Suomella on monta: Helsinki, Oulu... Ameriikan pääkaupunki on Juuessei."

Porskutellaan eteenpäin, eihän tässä muuta voi. Hyvää viikon jatkoa!

Nostalgiahetkiä

Perjantain iloksi otimme varaston uumenista esille diaprojektorin, jonka nähdessään kuopus kysyi hartaan kunnioittavasti mistä olemme moisen laitteen saaneet. Kerrassaan oiva laite, sillä kuvat tuntuvat kummasti läppärin näyttöä konkreettisemmilta. Se hurina ja klonks klonks äänet. Muistatteko?

Ihailimme monsieurin nuoruuden urotekoja

sekä pääsimme uudelleen häämatkamme safaritunnelmiin. Kuopus hämmästeli: "Sulla on ollut ruskeat hiukset?" ja  keskimmäinen luuli nuorikkoa "joksikin afrikkalaiseksi ladyksi". Minusta hän näyttää vain ihanan nuorelta!

Niin oli hauskaa ajankulua, että diaesitykset jatkuvat tänäänkin. Itse asiassa aivan tuossa tuokiossa, kunhan kuopus kerää lattialta sinne kaatamansa kammallisen Afrikkaa. Muistatteko, niinkin toisinaan kävi?

Haetaan yhtä sun toista

Perheellä on hakuviikot meneillään. Haetaan yläasteelle, lukioon, yhtä viisumia Intiaan, pian työtäkin. Mutta erityisen kuumeisesti haetaan luistimia, talvihousuja ja sitä upouutta vaaleapunaista talvihansikasta, joka tippui ennen ensimmäistä käyttökertaansa kuopuksen repusta jonnekin. Myös kaksoiskonsonantit ja -vokaalit ovat hakuprosessin alla. Aurinko sentään löysi luoksemme piristämään ihan hakematta. Kiitos hänelle siitä. 

Lasten kanssa...

Koulussa:

Olin pyytänyt 13-vuotiasta oppilasta tunnin aikana jo neljästi laittamaan kännykkänsä pois ja keskittymään piirustustehtävään. Jonkin ajan kuluttua tulee hän luokseni iloisesti kysyen minulta "jotain paperia", sillä hänen täytyisi saada kirjoittaa muistiin salasana. Salasana?! "Niin, mä luon sellaista sähköpostiosoitetta ja siihen tarvitaan salasana." Ensinnäkin kännykän piti pysyä visusti taskussa, toiseksi hänellä oli koko ajan kaksikin paperia nenänsä edessä pöydällä, kolmanneksi missä hänen silmät ovat olleet koko lukuvuoden, ettei ole huomannut suttupaperipinon olevan metrin päässä hänen paikastaan, neljänneksi tulee vielä paljastamaan tottelemattomuutensa opettajalle ihan itse. Enpä taas tiennyt itkeäkö vai nauraa. Niinpä pyysin rehtorin hakemaan sen puhelimen pois häiritsemästä. Toivottavasti kyseinen oppilas pysyy tulevaisuudessa kaidalla tiellä, sillä tällä meiningillä kiinnijäämisen vaara on suuri!

Kotona:

Keskimmäinen kertoi opettajan poistuneen luokasta, jolloin poikajoukko oli välittömästi aloittanut perinteisen viivotinmiekkailu ja riehumisen. "On ne pojat kyllä omituisia. Evoluutiossa kehitys on varmaan jäänyt kesken ja niillä ei ole aivoja ollenkaan." Mitä tuohonkin olisi pitänyt vastata?

Kuvat:

Karkasimme lasten luota ja kävimme katsomassa jo tyhjillään olevaa ns. Pientä laittoa -kohdetta. On ne vaan niin hauskoja, mielikuvitus laukkaa sisustamaan ja sormet syyhyävät puuhaamaan. Mutta ei kuitenkaan riittävästi jatkotoimia varten. 

Viikonloppuja!

Suru

Meidän perheen viettäessä huoletonta ja suorastaan rilluttelevaa viikonloppua taisteli toisaalla keskimmäisen luokkatoveri hengestään. Suruviesti yllättävästä sairaudesta ja kamppailun häviämisestä saapui eilen. 

Lapsen kuolema tuntuu epäreilulta ja karsealta virheeltä. Eikö tätä joku kykenisi sittenkin perumaan?

Koko sydämestä haluan lähettää osanottoni suloisen lapsukaisen menettäneelle perheelle. Olen sanaton.

Onni on...

...oma työhuone. Sattuman kaupalla löysin paikkani itseäni paremmasta tai ainakin nimekkäämmästä seurueesta. Romppeeni on nyt rahdattu inspiroivaan teollisuusromantiikkaa huokuvaan tilaan,  keskeneräiset projektit otettu esiin ja jokusta saatu jo jatkettua. Nautin yksinoikeudella käytössäni olevasta pöydästä, omista ajatuksistani, niiden vapaasta virtaamisesta, hiljaisuudesta ja kommuunin luovan työn äänistä. Toisaalta tunnen jotain kummallista syyllisyyttä, etten ole lasteni kanssa. He tosin ovat sanoneet, että voin mieluusti käydä työhuoneella enemmänkin...

Ja kas, Kiinaa ei taaskaan pääse tulemaan ikävä, sillä äänekkäimpänä seurana tulee vielä useamman kuukauden ajan olemaan julkisivua ja ikkunoita uusivat remonttimiehet. Tosin Pekingissä gong renit korjasivat yleensä ikuisesti rikkinäistä vessanpyttyä tai yrittivät saada vettä tulemaan hanoihin.