Parempia aikoja odotellessa

Tänään on taas ihmetelty minkä hiivatin takia täällä ollaan. Tai että mikä painaa minkä verran vaakakupissa. Ilma oli ainakin kovin raskasta, kuten oheisesta lantiantian.com (= sininentaivastaivas) blogin grafiikasta voi lukea. Miltä tilanne näyttää elävässä elämässä?

Tältä. Kuva iltapäivältä, jolloin tuolla jossain saasteiden takana aurinko porotti kirkkaalta taivaalta, kuten voinette kuvasta arvata. Riippuu luonnollisestikin mielikuvituskyvystänne.

Huomiseksi luvassa puhdistavaa tuulta, ihanaa! Hullunkurista kuinka ihminen onkaan oppinut arvostamaan oikein kunnnon viimaa...

ps. Papparainen tuossa kuvassa on ilmeisesti kotimatkalla puistokäynniltään. Valkoisilla kankailla peitetyissä häkeissä on hänen lemmikkilintunsa, jotka ovat olleet ulkoilemassa ja laulamassa kamujen kanssa, papan todennäköisesti pelatessa mahjonkia viereisen puun alla. Näin sekä lemmikkilinnut että vanhukset tapaavat toisiaan ja kaikilla on kivaa, eikä saasteista ehkä niin välitetä. Ihme hörhäilyä heistä.

Hukuin muuttoon

Vielä kuukausi sitten olin tyyni. Nautiskelin pienistä retkistä, odottelin innokkaana aamuvarhaisia sijaisuuskutsuja ja olinpa löytänyt perheelle kivan uuden kodin. Menneinä neljänä viikkona olen oppinut paikallisesta asunnonvälittäjien kommunikoinnista, työmiesten ammattiylpeyden vaihtelevuudesta, remontin rivakoista käänteistä ja siivoajien työmoraalista varmasti enemmän kuin koko Kiinassa oloaikanani yhteensä. Huh, paljon sekä myönteisiä että kielteisiä tuntemuksia, piinaavaa ahdistusta ja yhtäkkistä iloa, epätoivoa ajan karkaamisesta sekä ällistystä nopeasta toteutuksesta. Tätä kaikkea yhdistää säätö. Sehän ei ole kadonnut hetkeksikään.

Niin pitkälle ollaan kuitenkin päästy, että tänään "Kuninkaan Muuttajat" ovat pakanneet kaiken irtaimistomme ja vanhassa kodissa tuoksuu pahvi. Lapset löysivät kodista suotta syrjittyjä lukunurkkauksia, kuten keittiön työtason. Olen riittävän uupunut enkä välitä jaloista ruoanlaittopinnalla. Sitä paitsi, minä en siinä enää kokkaa. Huomenna tilataan pitsaa ja ylihuomenna muutamme.

Ensi viikolla palaan vanhaan tuttuun zeniläiseen tyyneyteeni (?!), ristin jalkani ja hymisen Oummmmmm:ia tunnin.

Syy hymyyn

Monen monta kertaa olen miettinyt miltä mahtaisi keskiverto kiinalaisesta tuntua muuttaa työn perässä Suomeen, vaikkapa Porvooseen. Vaihtaa esimerkiksi Anhuin maakunnan jylhät maisemat aavistuksen kumpuilevaan suomalaiseen maaseutuun.

Sillä turistikautenakin kovin hiljaisilta, suorastaan kuolleilta Porvoon kadut näyttäytyvät kiinalaisiin kyliin verrattuna. Ei reilusti kaduille levittäytyviä kauppoja, ei viittä samanaikaista musiikkia putiikkien katukaiuttimista, ei viuhahtavia kulkukoiria. Vain taloja, autioita kujia ja hiljaisia ovia.

Suomalainen ns. tyylikäs yksinkertaisuus merkitsee minulle tyyneyttä, rauhaa ja selkeyttä, jonka ympäröimänä kykenen ajattelemaan. Olettaisin sen näyttäytyvän kiinalaisen silmissä tylsältä, köyhältä ja naurettavan vaatimattomalta.

Herkkujen erilaisuudesta puhumattakaan. Runebergin torttujakin vain yhtä sorttia, laskiasipullia sentään kahta. Kuukakkujen koristeet kilpailevat keskenään monimutkaisuudessaan, makuvaihtoehtoja on varmasti kymmeniä. Jos minä täällä haikailen erilaisten ruisleipien perään mahtaa kiinalaisella kyyneleet nousta silmiin Citymarketin tofu- ja kaalihyllyjen edessä. Tai karkkihyllyllä: oi missä maissi-, punapapu- ja merileväkarkit?

Jo pelkästään tällaisten pinnallisten eroavaisuuksien listaa voisi jatkaa kokonaisen uuden blogin verran. Saati sitten uskomuksien, arvojen ja tapojen erilaisuuksien analysointia.

Ei kateeksi käy heitä, kaukana kotoa.

Suomalaiset, muistakaa hymy. Tuntemattomat kiinalaiset hymyilevät minulle täällä jatkuvasti, hymyilkää tekin heille! Pieni myönteinen ele ei merkitse oman kulttuurin menettämistä.

Leimojen maa

Kyynisyys sen kun kasvaa... Menneellä viikolla hillittömyyttä toi täällä kansainväliseen konferenssiin osallistuneen ystävän kokemukset. Kuinka useita tuhansia ihmisiä vetävässä konferenssikeskuksessa yksikään henkilökunnasta ei puhunut englantia, kuumaa maitoa tarjoillaan kahvina, huoneesta puuttuvan internetyhteyden korvikkeeksi tarjotaan respan puhelinta jne. Uusien työhön liittyvien ideoiden ja tietojen lisäksi konferenssiin osallistuneet saivat kotiin viemisiksi kauniin paperileikkuutyön.

Kääröön kankaalle liimattuna kuva on oikein kaunis seinälle ripustettaksi...

ellei siinä olisi konferenssin ikiomaa leimaa. Tai eihän sitä tiedä, ehkä joku haluaa muistaa aina kuvan nähdessään tärkeän aihepiirin, itsemurhien ennaltaehkäisyn haasteet. Täytyy vain muistaa suunnitella tarkkaan mitä minkäkin ikäisille kotona vieraileville lapsille asiasta selittää.

Aamulla en tiennyt

että keskipäivällä käväisisin ehkä urani huipulla. Minulta pyydettiin ammatillista asiantuntija-apua, johon sen kummemmin miettimättä suostuin. Pyyntö oli vähän kuin ompelijalta pyydettäisiin apua hankkimaan vieraalle henkilölle hyvälaatuisia puuvillavaatteita. Koko-, muoto- tai väritoiveista ei tietoakaan, mutta vetimiä pitäisi saada.

Minun piti valitseman siveltimiä.

En tiennyt maalaako tilaaja suurta suttua vai pientä tarkkaa, hellästi silkkikankaalle vai lennokkaasti lautaseinälle, löysää roiskien vai tahmeaa hanakasti hieroen. Mutta laadukaita siveltimien piti olla, sudenkarvaa ainakin. Erityishaasteena Kiinassa on, ettei kunnon tavaraa kotimaanmarkkinoille jätetä, vaan tarjolla on aavistuksen yleistäen vain halpaa eli kökköä. Yritin kuitenkin parhaani, eläydyin tilaajasta julkisuuden välityksellä saamaani mielikuvaan ja kuvitelmiini hänen tuotoksiensa suhteen. Ja koin muutaman vaikean hetken pensselihyllyn äärellä, vaikka kyseessä eräs valtion päämies olikin. Tai ehkä juuri siksi.

Oliko tämä nyt sellainen uran huippuhetki? En oikeastaan usko, mutta hupaisa ainakin. Mitähän jännää huominen tuo tullessaan? Kirpputorille paluun ehkä.

Kirpparilla

Uusi talo vuokrataan meille tyystin tyhjänä ja vuokraisäntä antaa meille käyttöön määrärahan, jolla sen kalustaa. Koska kaikessa ulkomaalaisten omituisuudessamme haluamme hengittää edes kotona puhdasta ilmaa olemme päättäneet ostaa omien entisten ilmanpuhdistimiemme lisäksi muutaman lisää. Siihen upponeekin puolet määrärahasta ja toinen puolikas suuntaa todennäköisesti Ikean kassaan sänkyjen ja (eurooppalaisittain miellyttävien) patjojen hankkimiseksi.

Niinpä kaivoin esiin naftaliinista, sekä tyylillisten että taloudellisten syiden vuoksi, idean sisustaa yläkerran askartelu-, taiteilu- ja muu puuhailuhuone paikalliseen "hutonki" tyyliin. 20-30 vuotta vanhoin paikallisin huonekaluin, puoli-ilmaiseksi kierrätyskeskusksesta. Litra pesuainetta päälle, toinen maalia ja huone olisi valmis. Lisäksi sain hyvän syyn etsiä käsiini kaipaamieni jo purettujen kirppareiden perinnölliset.

Sinnepä siis suuntasin, ja tunsin olevani kuin kotonani - en tosin nykyisessä vaan jossain aiemmassa. Nuo väkerrykset, somat viritelmät, ajan patina. (Vaatekaappi 10€)

Kuten yleensäkin kirpputoreilla tulee vastaan tavaraa jota oikeastaan ei tarvitse, mutta halvalla saisi ja sitten ihminen jää sitä pohtimaan, vaikkei edelleenkään keksi syytä ostoon. Paitsi että olisihan tuo kiva, halpakin. (Peilipöytä 6€)

Loppujen lopuksi ainoa, jonka hankintaa täällä kotona illalla edelleen mietin on vanha messinkisänky. Sen mukana tuskin tulisi luteitakaan.

Huomisen ilmanlaatu saa päättää asian. Sillä tänään saimme nauttia kolmen ja puolen vuoden Kiina-ajan parhaimmasta ilmanlaadusta! Jos huomenna on huonommin masentunen, jätän liikkumiset ulkoilmassa väliin ja koteloidun tänne puhdistimien ääreen. Ja kuopus saa tyytyä ruotsalaiseen sänkyyn, kuten me muutkin. Mutta jos raikas meininki Pekingissä jatkuu, suuntaan heti aamusta koilliseen...

Kuopuksen hevoskuume on ollut hyvin korkealla. Cowboy-liivi päällä kulkee, piirtelee heppoja ja 7-vuotiaan fanaattisuudella kertoilee kuinka hän lopettaa baletin ja aikoo ratsastustunnneille. Niinpä järjestin hänelle vierailun lähitallille, yli sadan konin kotiin, näkemään, kuulemaan, haistamaan, kokemaan. Näimme hurjasti hevosia, sekä kuopuksessa suurta ihastusta herättäneen tallikanin, kuulimme kavioiden kopsetta ja kärpästensurinaan ja haistoimme, no, sen tallin.

Kuopus parka, jaksoi innostua joka hepasta, mutta ensin kulki sormet nenää kiinni nipistäen, sitten korvia suojaten.

Minun edellisestä tallivisiitistäni lienee kymmeniä vuosia. Joten jo oli aika uusia näkemystä. Ylvästä touhua sanoisin! Erityisesti ihastuin kengittäjäsepän (?) puuhiin. Sepän lapsenlapsenlapsenlapsena herätti takominen minussa suuria tunteita ja ylpeyttä (ilman omia ansioitani). Hurjan kaunis hetki.

Kuopus ei ole enää sanallakaan maininnut ratsastusaikeitaan. Vaikeatahan tuo olisi, jollei yhtään uskalla hevoseen koskea, edes isosiskojen marsuihin... Mutta unelmia on aina hyvä olla! Niiden avulla saattaa voida ylittää itsensä.

Sydämellinen kiitos heppatyttö Jaanalle kierroksesta!

Yli seitsemän vuotta olemme asuneet ulkomailla, joista puolet Kiinassa. Lapsista on kuitenkin kasvanut luullakseni aika tavallisia suomalaisia ajoittaisine ujouskohtauksineen, mutta toki he ovat tottuneet moneen suomalaisesta menosta poikkeavaan. Ruuhka on oletustila, väärinkäsitykset välttämättömyyksiä, kuivatut merilevälevyt herkkuvälipala ja sekin on ihan normaalia, että ystävä tykkää napostella silkkitoukankotiloita.

Kansainvälisen koulun opetuksen laatuun me vanhemmat vannomme ja ihmettelemme kuinka 13-vuotias on tähän mennessä maantiedon tunneilla oppinut maailman merivirtaukset, vulgaanojen toiminan, erilaisten pilvien nimet, opiskelleet valtioiden erilaisista hallintojärjestelmistä. Innostavaa ja mielenkiintoista opetusta.

Mutta tänään tuli mieleen, että jotain täällä kotonakin pitäisi opettaa lisää! Sillä tämä hyvämuistinen ja varsin fiksu nuoremme oli sitä mieltä, että Alabama on Afrikassa, kuten Albaniakin, joka kuulemma kuulostaa aivan samalta kuin Algeria. Eikä yksikään hänen luokan lapsista ollut tiennyt ajankohtaisen Libyan pääkaupunkia.

Muutama viikko sitten ostimme perheeseen karttapallon. Sen tarpeellisuuden havaitseminen oli etiäinen, nyt sille tuli käyttöä!

Sata jussia on suurin seteli eli noin kymmenen euroa. Ostovoimaltaan se on toki huomattavasti enemmän - tuntuu minun käsissäni noin 20 eurolta. Mistä niitä käsiini sitten saan? Vaihtorahana en luonnollisestikaan, mutta palkkana (maksetaan ruskeassa kirjekuoressa, summa käsin kirjoitettuna päälle) tai pankkiautomaatista.

Koska maksumenetelmä on suurimmassa osassa paikkoja käteinen tulee seteleitä nostettua suurina summina, tyypillisimmillään 2000 jussia kerralla. Tungen nipun lompakkoon ja sieltä se sitten yllättävän pikaiseen katoaa inflaation kiihtyessä entisestään.

Myös muut ovat huomanneet inflaation ja päätyneet laittomuuksiin. Katsokaas tarkkaan, nämä kuvien kaksi seteliä on nostettu meidän lähiautomaatista. Ylempi ei kelpaa mihinkään muuhun kuin pepun pyyhkimiseen, alemmalla saa jo yhtä ja toista. Pankkiin on turha mennä valittamaan, kukapa nyt moista kömmähdystä menisi myöntämään! Yksi seteli siellä täällä ei tietenkään ole katastrofi, mutta tuttun nostettua 20 seteliä ja niistä seitsemän ollessa vessapaperia, niin siinä vaiheessa hymy jo hyytyi ronskimmaltakin kaverilta.

Vaihteeksi temppelissä

Kiinalaiset temppelit ovat kummallisia. Maallikon silmin kaikki samanlaisia hälinä- ja markkinapaikkoja, joissa rutinoidusti kumarrellaan suitsukkeita heilutellen. Olipa temppeli edellisen palon jäljiltä uudelleenrakennettu tai alkuperäinen 500-vuotta vanha aarre, niin samalta näyttävät. Toistensa kopioita tai ei, samasta puusta viestettyjä kuitenkin.

Mutta kaikesta huolimatta on niihin joka kerta yhtä mukavaa mennä! Kunhan lasten kanssa päästään portista temppelipuistoon sisälle sujuu kaikki kuin rasvattu ja koko perhe viihtyy. Kuljeskellaan puistossa, hiippaillaan temppelihuoneiden läpi, ostetaan mehujäät, pistäydytään ehkä matkamuistoputiikissa, ihmetellään toinen toistaan hurjempia vartijapatsaita ja jossain vaiheessa hukataan paikantaju. Lapset tarjoavat jumalalle jäätelöä ja minulla kamera laulaa.

Kummallisia nuo kiinalaiset temppelit!

Hongluo, Huairousta hivenen koilliseen - suosittelen!

Rouvaksi heittäytyminen

Toivekodin edustalla kaunista puunkuorta ihastellessa näin myös muuta, tyhjän kaskaan kuoren. Selässä oli siisti halkeama, josta sirittäjä on luikerrellut ulos kohti puun latvaa ja lehvästöä jossa iltaisin ystävineen konsertoi.

Hetkisen kuluttua menen taas talolle, enkä vain kaskaan kuorta ihastelemaan vaan hurmaamaan mahdollisen tulevan vuokraisännän. On rouvan tarkastuksen aika! Hameen oikein vaihdoin päälle ja sujautin lasten sievät kuvat käsilaukkuun. Onneksi agentti ilmoitti tästä tapaamisesta vasta tuntia ennen, muuten olisin aloittanut jännitysripuloinnin jo aikaisemmin ja kunto olisi todella heikko. Mies kannusti puhelimessa, että jollei kelvata sellaisena kuin ollaan niin on parempi jättää asia sikseen.

Työnantajan oma välittäjä puolestaan antoi minulle ystävällisesti ohjeen olla kertomatta työnteostani. Kas, vuokraisäntien mielestä kotirouvat ovat parempia, sillä näillä on aikaa huolehtia kodista! Minusta koti taas pysyy huomattavasti paremmassa kunnossa mitä vähemmän kotona huseeraan. Mutta seuraavan puolituntisen aikana pidän suuni sekä hymyssä että supussa. Rouva mikä rouva.