Omituista

Kerrassaan omituinen viikonloppu. Täynnä koomisia lausahduksia, jekkuja ja kahdet päiväunet liiankin jännitävine unineen.

Kukkakauppias: "Puhut nykyisin oikein hyvää englantia, paljon parempaa kuin ennen. Vielä syksyllä en aina ymmärtänyt mitä sanoit." Hänelle ei vissiin tullut mieleen sellainen mahdollisuus, että olisin kiinalaistanut eli yksinkertaistanut puhettani talven mittaa rutkasti.

Ostin violetteja kukkia ja laitoin ne verenpunaiseen vaasiin, halusin hetken rypeä dramaattisissa tunnelmissa. Samanaikaisesti Suomessa lumenluojat tipahtelivat katoilta maahan ja maailmalla järisi.

11-vuotias jäi ensimmäistä kertaa pitkäksi illaksi yksin kotiin, toki ystävätär seuranaan. Olivat syöneet herttaisesti pitsaa tuikkuvalaistuksessa ja teipanneet vanhempien kylpyhuoneen hanojen suut. Niin saimme yöllä miehen kanssa kätevästi napapesun kasvojenkuurauksen yhteydessä.

Kuopus: " Äidillä on iso maha. Se on outo." Ja minä sentään olen käynyt kiltisti salilla kahdesti viikossa ja yrittänyt totisesti parhaani kiinteytyäkseni edes hieman. Kannustusta?

Söin nuudelisoppaa puikoilla. Onkohan kotoutuminen edennyt askeleen?

On sellainen tunne, että tänään voi tapahtua vielä vaikka mitä.

Rilluttelemassa

Lähdin eilen pois kotoa! Ihan vain viettämään vapaata iltapäivää ja tapaamaan kollegoita sushipöydän ääressä. Kotiasioista irtautuminen kuitenkin vei alkuillasta tovin. Tunsi olevani suuremmankin yhteisön manageri: puhelimeni soi neljästi ja sai kaksi tekstiviestiä, joiden vuoksi jouduin itse soittamaan kuusi puhelua sekä lähettää kolme tekstiviestiä. Kyseessä ei ollut mitään vakavaa, kunhan piti saada kuski hakeman lasta oikeasta osoitteesta, auttaa esikoista sosiaalisen elämän järjestämisessä jne.

Jossain vaiheessa sujautin puhelimeni syvälle laukuun ja ajattelin, että olkoot missä ovat, tehkööt mitä lystäävät. Minä syön nyt pian lämpenevää sushiani ja seuraan lyhtyjuhlaan valmistautuvan Sanlitun Villagen konfettisadetta. Huomenna on Uuden Vuoden juhlinna loppuhuipentuma.

Sumusuunnistusta

Lasten istahtaessa lavamopon penkille kipaisin vielä hakemaan hengityssuojaimet. Tänään ne tuntuivat välttämättömiltä. Taitaa olla sisävälituntipäivä.


Ohitimme koteihinsa palaavat yövartijat. Eivät pyöräilleet kuten yleensä. Ehkä ylivartija oli kehottanut varovaisuuteen.


Risteyksessä oli ruuhka, enkä ihmettele miksi.


Kolmen kilometrin aamukierroksellani on paljon tienreunoihin istutteuja puita, mutta onnistuin kiertämään ne kaikki!


Eksyksissä oleva kolmipyöräisen koppitaksin kuljettaja kysyi minulta tietä, mutten osannut neuvoa. Itse asiassa en edes ymmärtänyt mitä hän etsi. Reppana.


Tänään näissä lampuissa olisi mielestäni aivan hyvin voinut palaa valo, ovat niin kauniitakin. Tosin en muista onko niissä koskaan lamput päällä. Ja selvisinhän reissusta mainiosti näin käsikopelolla ja arvailemalla, mitä turhia tuhlaamaan sähköä.

Tapahtuman sydämessä

Eilistä aamua varjosti haluttomuus ja tympeys, mutta kuinka ollakaan liikkeelle lähtöni palkittiin. Odottaessani ajankulua kiertelin tunnin verran minulle vieraassa kylässä ja kohtasin väenpaljouden, jonka keskeltä kuului kimittävää primitiivimusiikkia. Oli pakko pujahdella väen läpi kurkkimaan tapahtumaa tarkemmin.




Tilanteen vakavuuden tulkitsin lavapyörän päälle asetellusta uurnasta, jonka kyljessä oli nuorehkon miehen kuva. Neljän pillipiiparin ja kahden rumpalin tuottama musiikki rikkoi kaikki terveellisen melun desibelirajat, ihmiset kuuntelivat vakavina, mutteivät näyttäneet murhettaan vapautuneesti. Vierailevaan valokuvaajaan suhtauduttiin "mukaan vaan, kyllä tänne mahtuu" tyylisesti. Tärkeä herra poltti säännöllisin väliajoin maassa paperimyttyjä kepillään tulta sorkien, jolloin muu kulkueen väki polvistui. Keskellä katua pienellä retkipöydällä lojui kertakäyttömukeja sekä valtava määrä tupakantumppeja - tässä oltiin oltu jo pidempään!





Ja kuin salamaniskusta lähti kulkue kävelemään eteenpäin vanhemman herran heitellessä ilmaan valkoisia pyöreitä papereita. Kuin jättiläislumisadetta. Valtavat tekokukkalaitteet ensimmäiseksi, seuraavaksi lavapyörä, sitten orkesteri ja valkoisia kepeistä roikkuvia paperikoristeita kantava miesjoukko sekä viimeiseksi muu kansa. Kadulle jäi kasa, kaksi ja kolmaskin tuhkaa, sekä paperihiutaleita. En jatkanut suruväen kanssa matkaa pellonpientareelle, jonne uurna todennäköisesti haudattiin, vaan lähdin kokemusta rikkaampana kohti piirustuspiirini tapaamista. Ei saa jämähtää kotiin.

Juhlinnan makua

Poissa ollessamme on Kiinassa juhlittu uutta vuotta. Oikeastaan mekkalointi alkoi jo viikkoa ennen ja näemmän jatkuu edelleen, ainakin viikon. Raketeissa tärkeää on nimenomaan se ääni, joka pitää pahat henget loitolla, joten ilotulituksia harrastetaan vuorokaudet ympäri eikä pelkästään pimeällä. Niinpä maisemaan on ilmestynyt punaisia saarekkeita risteyksiin, porteille, parkkipaikoille, sinne tänne mihin vain muutama ihminen mahtuu kokoontumaan ja yhdessä pitämään hauskaa.

Vaan hauskanpidossa on vaaransa, vaikka täällä ilotulituksen ammattilaisia ollaankin. Sen sai tuntea nahoissaan kuskimme, joka oli saanut raketin kasvoilleen. Pitkä haava alkaa posken sivusta jatkuen nenän yli. Onni onnettomuudessa oli silmien säilyminen vahingoittumattomina joten hän voi jatkaa työssään meidän kuskina. Aika hurjaa touhua tämä juhlinta!

Viikon bisnesvinkki: Täällä olisi tarjolla hyvät markkinat suojalasimyyjille, moisia ei ole näkynyt ja raketteja ampuvat KAIKKI.

Auringonlaskun aikaan

Siinä me, kuopus ja minä, nautiskelimme kaikessa rauhassa aperitiivejämme iltapäivän jo viiletessä. Veikkailimme osuuko seuraava linnunkakka päähämme vai kuinka käy. Kunnes tuli käsky aidan toiselle puolelle kuvaamaan...




...loppuperheen huimapäisyyttä. Ensiksi keskimmäinen ja mies, sitten nuoremman rohkaisemana esikoinen ja mies. Hauskaa kuulemman oli!? Olivat siellä ilmassa sitten pohtineet, että äidillä kyllä pääsisi housuihin. Hö.

Kulttuuriantropologiaa aamiaisella

Vuorokausi Melesian maankamaralta lähdöstä ja mieleni palaa niihin aamiaisiin, kyllä vain. Siellä joku lukija nyt nauraa, että varsinainen maailmanmatkaaja, mutta muistelenpa silti lisää.

Jäin kummastelemaan hedelmäsalaatin kuutiokokoa. Kun teelusikkaan mahtuu 15 pientä palasta sulautuvat maut herkullisesti yhteen. Miksi ihmeessä olen aina kuutioinut hedelmäsalaatin ainekset sellaisiksi isoiksi, hankalasti syötäviksi, lusikasta tipahteleviksi palasiksi?

Aamun paikallislehdessä opin paljon, myös hieman vakavampia seikkoja:
- edes malesialaiset itse eivät ole sinuja helmikuisen 35 asteen helteen kanssa, sillä laajoissa artikkeleissa muistutettiin juomisen tärkeydestä, pään peittämisestä, lömpöhalvauksen vaarallisuudesta... sekä todettiin ilmastointilaitteiden loppuneen kaupoista
-esiavioliitollisen seksin harrastamisesta rapsahtaa (tunnustuksen tehneelle) 30 vuorokautta vankilaa sekä 6 ruoskaniskua
-terveysministeriössä saakka ollaan huolissaan vastasyntyneiden hylkäämisestä milloin mihinkin seinänvierustalle, että kuinka ihmiset eivät ajattele myös vastasyntyneiden olevan tuntevia ja oikeita ihmisiä
-useat hyväntekeväisyysjärjestöt tekevät edelleen arvokasta työtä tsunamivaurioista kärsivien köyhien kylien hyväksi



Lapsien kanssa tarkkailimme tuoreiden häämatkalla olevien saudivaimojen syömistä, että kuinka se oikein onnistuu koko kasvojen ollessa verhottuna. Selvisi sekin: vasemmalla kädellä nostetaan kasvoja suojaavaa liinaa sen verran, että oikealla saa livautettua ruokaa suuhun. Harjoitus tekee tässäkin lajissa varmasti mestarin, sillä minulla varmasti liina olisi kohtuullisen sottainen jokaisen aterian jälkeen, mutta näillä prinsessoilla (näyttivät lasten mukaan hyvin rikkailta) oli asut aivan tip top. Keskimmäinen sai kolmantena päivänä älynväläyksen: "Menen kertomaan heille, että kääntyvät kristityiksi niin ei tarvitse pukeutua noin hankalasti!". Hmm, toppuuttelin hieman, että työsarkaa olisi aika paljon, sillä islam on maailman suurin uskonto, etten usko heidän oikein arvostavan lähetystyötä ja eiköhän kaikki löydä itselleen sopivat uskonnot omatoimisestikin, se ei muille kuulu... Myöhemmin pohdimme myös kuumuudessa verhoutumisen ehdotonta hyvää puolta, sillä peittävästi pukeutuneena säästyy palamiselta - edes käyttämämme 50 suojakerroin ei riittänyt!

Helteisen leppoisaa

Mikäli minä päättäisin lomapäivien rytmin olisi ohjelmassa kävelyä rannalla, vaeltelua puistoissa, kaupunkisuunnistusta kylien kujilla, ja vielä lisää patikointia. Kamera laulaisi ja pysähtyisin joka toisen paikallisen kohdalla utelemaan ja ikuistamaan näkemääni.

Mutta tällä lomalla mentiin sairaan kuopuksen (viimeinen päivä oli vihdoin kuumeeton!) ja tropiikin uima-allaselämästä hurmioituneiden venhempien lasten ehdoilla. Kahtena päivänä kiertelimme hieman Kuala Lumpurin käsittämättömän puhtaita katuja, yhtenä pistäydyimme pienemmän kaupungin Little Indiassa. Siinä kiertelyt, kaartelut, kaikki.






Ja minun on myönnettävä meillä kaikilla olleen oikein leppoisaa ja mukavaa. Minnekään ei ollut kiire, koska minnekään emme olleet menossa. Rutiinit muodostuivat nopeasti: tunti aamiaisherkuttelua, uima-altaalle palmujen katveeseen, kansainvälistä lounasta allasbaarista, pitkä vilvoittava päiväuni sisällä, viideksi altaalle aperitiiville ja kuuntelemaan taidokasta bändiä, illan hämärtäessä rantakadun ravintoloihin illalliselle - niin, siis sille samalle kadulle missä hotellikin sijaitsi.

Maantieteellisesti laaja Malesian valloittaminen jäi suorittamatta, mutta silti tuntuu kuin olisimme kokeneet paljon. Kerrankin emme lähteneet merta edemmäksi kalaan, vaan tutkimme huolella kaiken viiden mnuutin kävelyetäisyydellä saavutettavan. Toivottavasti muistan tämän rauhan seuraavallakin lomalla!

Väliterveisiä ihanasta!

Malesia, ihanuuksien ihmemaa, ainakin näin lomalaisten näkökulmasta katsottuna. Paljon olemme saaneet viettää aikaa hotellihuoneessamme ja jonkin verran suunniteltua vähemmän seikkailleet, sillä kuopus potee todennäköisimmin jotain influenssaa (ei kuitenkaan pekoninuhaa, sillä rokotukset on otettu). Olenkin ymmärtänyt uudella tavalla mieheni "kummallisen pakkomielteen" mahdollisimman hienossa hotellissa asumisesta - likaisessa murjussa olisi ollut kuumeisen lapsen kanssa varsin tylsää lomailla. Mutta kaikeksi onneksi kuumepiikkien välillä myös kuopus on päässyt nauttimaan pulikoinnista ja meidän kaikkien kaipaamasta "erilaisuudesta".



Neljän kuluneen lomapäivän suurimmat ihmetyksenaiheet ja nautinnot:

-Ei haise, mikään, missään, mitenkään. En edes lakanoista saa irti ummehtuneisuutta, kadunvierustoilla kulkevat ojatkin vain ovat ja vessat... outoa, pyörittelen päätäni.
-Ilman kirkkaus ja puhtaus, hengittämisen keveys. 86% ilmankosteus on jo nyt pehmentänyt ihon, nuorrun siis silmissä!
-Mielenkiintoiset keskustelut erittäin sivistyneiden ja kielitaitoisien taksikuskien kanssa.
-Värikkyys niin ruokapäydässä, luonnossa, vaatetuksessa kuin eri kulttuurien kirjossakin.


Onneksi lähdimme matkaan, onneksi on vielä monta päivää jäljellä, onneksi olemme juuri tänään juuri täällä.

Testing, testing

Kuopuksella nousi eilen illalla kuume, joka laski buranalla, noustakseen jälleen aamuyöstä ja laskeakseen jälleen lääkkeen voimalla kokonaan. Nyt lapsi on pirteä kuin peikkonen. Toistaiseksi emme ole tehneet muutoksia matkasuunnitelmiimme, lapset kun ovat ennenkin kokeneet pikaparantumisia.

Mutta iltapäivällä sitten testataan lentokenttäviranomaisten tarkkuus. Leikkivätkö vain tärkeää kuumemittareineen vai jäädäänkö mahdollisesti kiinni kuumepotilaan salakuljetusyrityksestä... Elämässä täytyy aina olla hieman jännitystä. Eihän se vielä ole riittävästi, että perhe on matkalla ensimmäistä kertaa tropiikkiin.

Heippa.

Hellyttävää huolenpitoa

Vuoden suurin juhla ja tärkein loma lähestyy vinhaa vauhtia. Niinpä miehen työnantaja ystävällisesti lähetti meille ohjeita ja vinkkejä ennen lomille katomista.


Mikäli näiden ohjeiden mukaan matkustamme on luvassa varmasti ikimuistoinen reissu. Aluksi pakkaamme mukaan ensimmäisen vuorokauden juomat (2l/hlö + runsaasti vihreää teetä, jatkossa ostamme paikanpäältä). Ennen autoon astumista juomme rivissä etikkavettä ja seuraavaksi levitämme tiikeribalsamia otsaan matkapahoinvoinnin välttämiseksi - muut bussimatkustajat varmasti arvostavat tuoksuavan seureemme saapumista.


Koko loman vältämme ylensymistä ja -juomista. Emme kiihdyttele saati hurjastele autolla, pidämme aikataulut väljinä, sekä lentokoneissa että bussissa valitsemme etupenkit, harrastamme liikuntaa päivittäin, pukeudumme sään mukaisiin tamineisiin, muistamme nukkua riittävästi, pysyttelemme iloisella mielellä ärhentelyn sijaan. Ja muistamme juoda päivittäin kohtuullisesti alkoholia: viinaa 50ml, pullo olutta, viiniä 200ml ja päälle vielä hirssiviiniä (sitä en ennen olekaan maistanut!) 250ml. Että turhaa jälkeenpäin mitään kyselette Malesian apinosta, rannoista tahi elämänmenosta, en taida muistaa...

Kiitos huolenpidosta, työnantaja hyvä! Nämä ohjeet ovat vapaasti kopioitavissa minun luvallani, vertaillaan sitten loman jälkeen kokemuksia, että kuinka meni!

Talojen hautuumaa

Me asumme jo kohta kolmatta vuotta samassa asunnossa, mutta ympäristö muuttuu sellaisella vauhdilla, ettei samaksi uskoisi. Maisema muuttuu ja yllättävät käänteet eivät ota loppuakseen. Näitä ahkeria ja nöyriä ihmisiä käy sääliksi ja heidän elämäänsä ajatellessani kurkkua kuristaa. Minne katosi ruukkukauppiaani, mihin päätyivät kymmenet maustemyyjät, missä nukkuu kliiviamyyjän pieni poika päiväuntaan, kuinka saavat ne kaikki intohimoiset kultakalakauppiaat nyt elantonsa? Kodit olivat ja menivät, samoin torit ja kauppahallit.



Onko ihmisen arvon ja elämän onnistumisen tärkeys todellakin arvioitavissa rikkauksien määrällä? Mitä oikeasti paikallisviranomaisten ajatuksissa pyörii vai tuleeko kaikki nämä purkukäskyt jostain hyvin kaukaa, korkealta, joihin on sitten vain tyytyminen?

Arvostan tätä meille suotua mahdollisuutta elää hetkinen elämästämme täällä Kiinassa, mutta aivan kaikkina päivinä en oikeastaan haluaisi tätä kokea. Ympärille katsoessani tulee niin surullinen mieli.

Luovutin taas!

Kurkkukipu hieman uhkaili saapumisellaan. Tein pikaisen lääkeinventaarion enkä löytänyt mitään vaivaan tarkoitettua länsimaista tuotetta. Hetkisen vielä kärvisteltyäni muistin syksyiset tuliaiseni Yunnanista. Teekaupan laarista ostin kauniita ja kalliita nyyttejä, joiden pitäisi myyjän mukaan helpottaa kurkkukipua. Ennakkoluulottomasti heitin mytyn kuumaan veteen hautumaan ja hetkisen päästä join brokkolivettä muistuttavan juoman. Kurkkukipu ei heti kadonnut. Päätin ottaa toisenkin lasillisen, mutta tässä välissä oli maku muuttunut, pahaksi, luulisin pissin makuiseksi. Seuraavaksi nappasinkin Buranan ja kipu häipyi, eikä takaisin ole tullut.



Että siihen se taas jäi, tämän minun kotoutuminen. Päin seinää meni, heti luovutin kun maistui muka pahalta. Lapsillekin aina toitotetaan, että kymmenen kertaa pitää maistaa, vasta silloin on tottunut makuun ja voi aidosti analysoida josko pitää tai ei pidä. Mutta kun nyytit eivät olleet se viimeinen oljenkorteni...