Kerrankin ajoissa!

Kylvimme ja kastelimme siemeniä, odotimme itämistä, seurasimme kasvua.


Ohikulkiessa kurkimme tilannetta. Kastelimme rairuohoa tarvittaessa. Aloimme jo odottaa pääsiäistä, lopulta se koitti.


Kerrankin tyttäret saivat koristella tuuheat, kunnolla kasvanneet ruohot eikä vain haituvia. Ruohoihin muutti pienen kanalan verran tipuja vaan onneksi eivät kasva isoiksi!


Pääsiäisaatto iltana piilotin enää suklaaherkut lapsille.

Täällä buddhalaisessa maailmassa pääsiäinen on lyhyt ja ytimekäs, huomenna taas tavallinen maanatai. Mutta eihän tällaista herkuttelua ja tipuilua montaa päivää jaksaisikaan!

Huh!

Hoppu sikseen, ovesta pihalle. Nyt on aika lopettaa hääräily, istahtaa alas ja keskittyä tulevaan.


toivottavat Vilijonkkalaiset.

Musiikin huumaa

Keskimmäinen heitti viime keväänä viulunsa nurkkaan ja aloitti syksyn puolivälissä pianonsoiton. Suurimmaksi syyksi instrumentin vaihtoon pieni muusikko ilmoitti halunsa istua soittaessaan, eikä jaksa sitä viulukättäkään pitää ylhäällä... Onneksi löytyi vaihtoehto! Nyt saa istua soittaessa eikä tunneille tarvitse edes itse rahtautua, sillä opettajatar tulee kotiin pitämään tunteja. Samalla hauska yllätys on ollut kuopuksen suunnaton kiinnostus soittamista kohtaa. Syksyn mittaa hän norkoili hollilla isosiskon soittaessa ja opettaja alkoi keskimmäisen tuntien päätyttyä teettää pieniä rytmitehtäviä kuopuksellakin.


Lopulta kuukausi sitten tilanne ajautui siihen, että kuopuskin aloitti virallisesti pianonsoiton. Hänen soittotuntinsa kestävät toki vain pienen hetken, ehkä kahdeksan minuuttia eli juuri sopivasti! Opettaja on aivan mahtava pedagogi. Tiukka oikein soittamisessa ja tarkka asennoista, mutta hyväntuulinen ja innostavan kiinnostunut asiastaan.


Joka tunnin puolivälissä rentoudutaan ja pidetään pieni virkistystauko. Sitten sitä jaksaa pieni ihminen taas keskittyä muutaman minuutin.


Ja mikä tärkeintä kuopukselle, hänellä on ihka oma soittovihko, jonka sisäkanteen hän on raapustanut nimensä sekä hyvin hyvin tärkeä soittoläksy, jonka hän muistaessaan 4-vuotiaan pikkuvanhuudella huutaa: "Ai niin, minun TÄYTYY soittaa läksy".

"Cii tuu tlee foo, cii too tlii foo, cii too tlii foo..."

Viikon paraati

Meitä ympäröi hilpeä väriparaati, josta tulee nauttia silloin kun se on komeimmillaan eli juuri nyt. Näillä lämpötiloilla (varjossa +24C) kukat ovat pääsiäisenä kaunis muisto vain.


Asuinaluettamme halkoo keltaisena kukkiva polku sekä puro, joka toimii magneetin tavoin tyttärien kohdalla. Se tarkoittaa vähintään yksiä märkiä jalkineita päivässä. Kukkien lakastuttua ja kevään edistyttyä kotimme asukkaiden pääluku lisääntynee muutamalla sadalla nuijapäällä...





Ihmettelen kuinka jopa nämä koristepensaat voivat olla niin kiinalaisen värisiä. Häpeäkseni joudun myös tunnustamaan, etten tunnista näistä kuin magnolian! Kuitenkin niin kaunista, pääsiäistunnelma virittyy kuin itsestään.


Niin ne ympäröivät värit vaikuttavat myös lapsiin. Koulussa tehtiin Pekingin pisimmän kääretortun ennätys, ehkä, ja kuinkas ollakaan torttu oli sävysävyyn pihapuiden kanssa.

Hyvää kiirastorstain jatkoa kaikille!

Vihreä kaupunki

Mikähän siinä on, että toisinaan näkee vain tiettyjä asioita kaikkialla. Vähän samoin kun oppii pienen uuden asian, niin sitten siihen törmää viikon ajan aivan solkenaan eri yhteyksissä.


Shanghaihin saavuttaessa sain päähäni kaupungin olevan vihreä. Toki se olikin hieman Pekingiä vihreämpi kevään ollessa kuukauden edellä, mutta luulen mielikuvitukseni tehneen tepposet.

Vaikka eipä käy kieltäminen vihreän ihanuudesta. Kahvi pilvenpiirtäjähotellin lobbyssä maistui vallan herkulliselta tästä kauniista vihreästä setistä juotuna.


Ja mikäli joskus perustan vaateputiikin, toivon muistavani ottaa tämän kuvan esille sisustusinspiraatiota etsiessäni.


Kultakalaruukun veden vihreys ei sen sijaan ollut mielikuvitukseni tuotetta, vaan totista totta. Kaikella on toki puolensa, sillä levävesi tarjosi säikyille kaloille oivallisen piilon isonenien rymistellessä paikalle.


Saimme siis ladattua vihreää energiaa sisimpäämme suurkaupungin sydämessä. Kaikki on Kiinassa mahdollista! Sitä me vierailevat asukkaat jaksamme jauhaa.

Terveiset Shanghaista!

Ihmeellisen raikas ilma toivotti meidät tervetulleeksi maan suurimpaan kaupunkiin. Kuinka kosteaa olikaan, ja ihan oikeaa sadetta! Vesielämyksen huumaamana jumiuduin heti ensimmäiselle kävelykadulle tuijottamaan ohivilistäviä sateenvarjomassoja. Eihän tällaista tungosta näe arkisin Pekingissä milloinkaan!



Ja kaikista ennakkovaroituksista huolimatta kaupungin kansainvälisyys sekä urbanius yllätti, jopa häkellytti siinä määrin, että välillä unohdin olevani Kiinassa. Kunnes kuulin puhetta...

Kuopus sai myönteisiä vastauksia etukäteen kalvanneisiin kysymyksiinsä. "Onko Shanghaissa ruokkaa? Juomaa? Onko omenamehua? Onko siellä koulua? Kiinalainenko?"

Keskimmäinen, tapojensa mukaisesti, välittömästi asettui taloksi "hienoimpaan ja kauneimpaan" hotelliin mitä on "eläissään nähnyt". Ja haluaisi muuttaa "ihanaan" Shanghaihin asumaan. Kuten aina kaikkialle, missä vietämme yli kaksi yötä.

Esikoinen yhtyi äitinsä mielipiteeseen New Yorkin ja Shanghain tunnelmien samankaltaisuudesta. Ja tähän raatiin voi luottaa; minun New Yorkin käynnistä on kulunut ainoastaan 20 vuotta ja esikoinen on nähnyt monta valokuvaa!

Mutta oma koti kullan kallis, tänne oli kiva palata. Myös täällä meitä odotti yllätys: kadunvarret ovat täynnä keltaisina, pinkkeinä ja valkoisina kukkivia puita! Voiko ihanampaa olla?

Kuume nousussa!

Sillä me lähdemme matkalle!



Tavarat on jo pakattu, kaikki tarvittava luullakseni muistettu ja huomenna lounaan jälkeen nappaan lapset koulusta ja miehen töistä ja suuntaamme maan puoliväliin Shanghaihin.




Siellä lienee jo hieman lämpöisempää, joten muutama ilmastointilaite ei liene pahitteeksi. Ja jo täällä Pekingissä olen oppinut pitämään aina mukanani omaa vesapaperirullaa, joten ne olen pakannut, kuten myös petivaatteet. Mies väitti hotellin olevan paremmasta päästä, mutta mitä sekin tarkoittaa? Minä haluan nukkua kuin kuningatar, vaadin parasta.


Yksi varaikkuna ei koskaan ole pahitteeksi. Kolmen riehahtavan lapsosen kanssa liikkuessa vahinkoja sattuu...



Näitä kuitenkin vielä harkitsen. Lieneekö Shanghain kaupoissa askartelupaperia, lapsille iltapäivän siestalle viihdykkeeksi, miehen ja minun mennessä kauneusunillemme? Ja onhan kaupunki toki rannalla, mutta miten on juomaveden kanssa, ehkei kuitenkaan yhtä herkullista Nestleä kuin Pekingissä.

Aiva on jännät paikat. Kolme yötä matkalla ja kaikki pitäisi ottaa huomioon! Olenko unohtanut jotain?

Hyvää viikonloppua!

Kokoustamassa

Minulla ja muutamalla muulla kuvalliseen dokumentointiin hurahtaneella suomalaisella on suunnitteilla keväinen valokuvausretki eteläiseen osaan maata. Parasta koko asiassa ovat toistaiseksi suunnittelukokoukset.


Jälleen eilen tälläydyimme lounaspaikkaan suunnittelemaan. Menimme hieman pahimman lounasruuhkan hellitettyä paikalliseen ruokalaan ja nautimme sekä herkullisen että edullisen aterian lisäksi autenttisesta tunnelmasta, Kaikki ikkunattomat yksityiskabinetit olivat vielä varattuja, joten tyytyväisinä asetuimme salin puolelle.


Naapuripöydästä juuri nousivat asiakkaat pois ja päivittelimme, kuten aina, siisteyskäsityksen eroavaisuuksia.


Sivupydälle oli näemmän unohtunut yksinäinen sipuli.


Kuten kaikissa ravintoloissa, teevesikannut odottivat tyhjentäjiä seinänvierustalla.


Tämän nimettömäksi jääneen paikan erikoisuus löytyi pääoven vierestä: tuunattu televisio.


Lähtiessämme ja jättäessämme jälkeemme monta tyhjää ruokavatia sekä jopa hieman sotketun pöydän saattoi ravintoloitsijatar meidät ulko-ovelle, ilosesti hyvästiksi hymyillen.

Vielä tarvitaan lisää suunnittelua, onneksi!

Paljon onnea vaan...

Tasan vuosi elämää Kiinassa takana. Kaikki perheenjäsenet edelleen hengissä (paitsi ne kaikki kultakalat), pääsääntöisesti hyvällä mielellä, arki tuttua ja turvallista, koti tuntuu kodilta ja ruokakauppaan mennessä tapaa usein tuttuja. Aika hyvin.



Paikat ja katunäkymät alkavat menettää alkuviehätystään ja varsin suljetun tuntuiset kadut kadottaa mielenkiintonsa. Verhot peittävät ikkunat, ovet ovat visusti kiinni, portit aina säpessä. Mielenkiintoni herättämiseksi keksin uuden harrastuksen, kurkkimisen. Aina löytyy rakoja ja kurkistusukkoja.





Tämä on hauskaa, suosittelen. Tosin omalla vastuulla, eihän tuota tiedä jos joku tykkää kyttyrää moisesta. Itse mietin toimieni hyväksyttävyyttä koululaisten välituntia seuratessani, nenä kiinni portinraossa. Mutta avartavaa se kuitenkin oli, aivan samoin hyppäsivät narua kiinalaistytöt kuin omani!

Että eiköhän täällä elämä jatku samaan vanhaan malliin toisenkin vuoden. Arjen rutiineja pyörittäen, Blogistaniassa rentoutuen.

Kerran lasten soitonopettaja kysyi mikä pihaportissamme on vialla, se kun on aina auki! Siitä päättelin, ettemme täysin ole paikallisiin sulautuneet. Portti aina auki, hui kauhiaa!