Jotain uutta, muistoksi vanhaa / Something new, a found memory from France

Ikea on ihme kauppa. Jokaiselle jotain, tyhjin kasssein ei sieltä poistu kukaan vai lienenkö väärässä? Glögiä ja kynttilöitä minä varsinaisesti sinne menin hakemaan, mutta kuinkas ollakaan, samalla sai olohuone uuden väriruiskeen. Mustiin nojatuoleihin piristävät tyynyt, sävysävyyn pehmeät torkkupeitot, joiden nimi oli hilpeästi "Ritva" - tanskalainen seuralaiseni ei laisinkaan ymmärtänyt mitä rupesin nauramaan. Lisäksi sohvalle mustavalkoiset kukkaniityt varmistamaan hyväntuuliset päiväunet ja pehmeät iltasadut. Tulinpa hyvälle mielelle, luulen olohuoneenkin ilahtuneen.


Aamulla pelastin kadulla roskasäkin alla lojuneen aarteen: nahkasen lastenkengän. Tämä edustaa minulle koko Pariisi-elämää. Niissä on ohuet sirot nahkapohjat, nauhat on hiljattain uusittu, laatukenkiä on kierrätetty lapselta toisella, pienet varpaat ovat niissä hytisseet talvella, hillitty väri sopinut tyylikkääseen asukokonaisuuteen. Konservatiivisuutta, estetiikkaa, periaatteita. Siinä kenkien ranskalainen olemus. Taidan säilöä tämän vitriiniin.

Millainen olisikaan suomalaisen muotokuva kenkänä?

Öinen tuulettuminen / Enjoying the night in Paris

Olikin jo vierähtänyt lähes kaksi kuukautta kun viimeksi olin itsekseni illalla liikenteessä. Liian helposti hurahtaa viikot, sitä samaa rataa, turvallisen mukavia ja toisaalta puuduttavia arki-iltoja.


Onneksi aina välillä joku mammoista tympääntyy ja kutsuu muut mukaan viettämään iltaa. Soittokierros lapsenlikoille ja merkintä kalenteriin tulevasta vapaasta. Eilen oli sellainen ilta. Kymmenkunta mammaa kokoontui hölpöttämään, nauramaan, nauttimaan viinistä ja pikkunaposteltavista, musikaalilaulajattaren vauhdikkaasta emännöinnistä, kerrassaan hauskasta yhdessäolosta. Ja kaikki tämä ilman passattavia lapsia ja miehiä!


Illan kruunasi kotimatka, joka kulki Champs-Elyseesin yli. Pysähdyin pitkäksi aikaa keskelle katua pienelle tolppakorokkeelle, ihastelin jouluvaloja, kiitävää liikennettä, öisiä ihmismassoja - siellä niitä aina riittää, ei lopu väki kesken.

Seuraavalla kerralla jään katsomaan jouluikkunoitakin, sen lupaan itselleni. Tälläinen muutaman tunnin irtiotto saa kummia aikaan, myös lapsille. Heitä oli (kasvattavasti) viihdytetty Kimin-leikillä. Kaikki siis tyytyväisiä. Kaiken huipuksi lähden taas tänäänkin liikenteeseen. Ikea kynttilöineen ja glögeineen odottaa!

Minun, sinun, meidän / Is a cashier allowed to break your leek?

Toisinaan kadulla kulkiessani huvittelen katsomalla, että onko korttelissa ainoatakaan kolhutonta autoa. Yleensä ei ole. Parkkeeraus tapahtuu kuulo- ja tuntoaisteja käyttäen, ei niinkään katsomalla. Naapuriautoon ovenavauksen yhteydessä syntynyt pieni kolhu ei ole edes mainitsemisen arvoinen seikka. Tavallaan ihan helpottavaa, meille ei auto koskaan ole ollut pyhän lehmän arvossa ja eipä tarvitse itsekään stressata.

Alvan balettiopettajan mielestä tytön uusien tossujen kiristyskuminauhan päät olivat liian pitkät, joten pienillä siroilla kynsisaksillaan oli hän ne nyhtänyt kesken tunnin kahden millin pituisiksi. Tästä seurasi, ettei Alva pitänyt opettajasta enää senkään vertaa ja solmun auettua kahden viikon kuluttua livahtivat päät varsin pieneen nauhakujaan. Uudelleenpujottaminen oli täysin mahdotonta ja löysät tossut käyttökelvottomat.


Kaikki edellä mainitut hieman ikävänsävytteiset jutut nousivat mieleeni äsken kaupan kassalla. Pakkasin ostoksiani vetokärryyni, jonka täytyttyä pyysin paria muovikassia. Ystävällinen ja hymyilevä(!) kassaneiti ojensi toisen minulle ja alkoi auttamaan pakkaamalla itse toiseen. Sehän oli varsin mukava ele, mutta sitten yhtäkkiä näen hänen tarttuvan purjooni kaksi käsin ja rusentavan sen kahteen osaan, naps vain. Minun hienon purjoni. Jota ajattelin käyttää loppuviikosta keittoon. Niin kovin hämmästyin, etten mitään saanut ulos suustani ja kassaneiti naurahti vain.

Kulttuurien yhteentörmäytä, vielä kolmen ja puolen Ranskavuodenkin jälkeen? Sitä on vain välillä niin hämmästynyt. Toisen omaisuus on yhtä kuin minun omaisuuteni? Toisaalta yrittää ymmärtää, että hyväähän ne vain tarkoittivat, sitten taas on aivan äimän käkenä. Piip piip.

Kalaterapiapiirtelyä / Dreaming of a goldfish

Minulla oli lapsena lemmikkinä Kalle-kultakala. (Myös pahvista tekemäni aidon kokoinen pikuveljeni oli Kalle.) Kultakala Kalle oli tummansiniharmaa, pallosilmäinen ja eli peräti neljä vuotta, muistaakseni. Nyt jälkeenpäin asioita opiskelleena tiedän hoitaneeni Kallea täysin väärin, mutta rakkautta se ehkä sai sitten hieman tavallista enemmän. Olen muistellut kalaani toisinaan ja joskus tullut sellainen pieni kaihokin. Yhtään valokuvaa ei tullut napattua, mutta suloinen ja lempeä se oli!


Alkusyksystä näin puistossa vilaukselta eräällä naisella huikean kauniin paitakankaan. Siinä turkoosinsinisellä pohjalla uiskenteli huntueväisiä oransseja kultakaloja. Silloin se iski, kultakalakuume. Lapsien suureksi huvitukseksi haikailen ja unelmoin moisista, haluan aina kulkea eläinkaupan kautta, innostun kun jossain kuvassa vilahtaakin kultakala. He ova jopa tokaisseet muutaman kerran:"No etkö sä nyt voi vaan ostaa sitä kalaa!" En, en voi koska tiedän liian paljon. En kykenisi tarjoamaan kalaselle kalanarvoisia elinoloja.

Aamulla kuume kohosi sietämättömiin lukemiin. Hoidin sitä surffaamalla netissä kaikki kultakalasivut ja samalla luonnostelin uiskentelevia kaunokaisia kopiopapereille. Suuria, pulleita, hyvinvoivia kultakaloja. Pahin tuska helpottui, vaikkei kuume kokonaan laskenutkaan.


Ja se mitä aikuinen edellä sitä 3-vuotias perässä. Niin, Cilla varmasti hoitaisi kaloja kaikkein eniten perheessämme. Jään siis edelleen harkitsemaan asiaa, jospa sittenkin...

Koneiden mahti

Koneet ne osaavat laittaa meidät ihmiset järjestyksen, opettavat nöyryyttä mokomat. Toimivat loistavasti muutaman vuoden, sitten rupeavat temppuilemaan juuri kun on tottunut koneen tarjoamaan arjen helpotukseen.

Hiljan päätti Leivänpaahdin antaa meille opetuksen: "Nyt saa loppua ikuiset nurinat liian vähästä tai turhan paljosta paahtamisesta, määrätkää itse paahtopituutenne!" Nöyrästi seisomme jonossa aamuisin leipiämme paahtamassa, kukin vuorollaan pitää painiketta alhaalla sopivaksi luulemansa ajan. Eikä auta kiirehtiä.



Juuri kun haluasin pestä kaikki mahdolliset kodintekstiilit syyhyvieraiden jäljiltä, päätti Kuivausrumpu ryhtyä lomailemaan. Pyykkivuoren täyttäessä suihkukaapin jo puolilleen investoin kuivaustelineeseen ja ryhdyin pesuruljanssiin. Ja muistin pyykkipoikien olemassaolon. Nepä vasta veitikoita! Niistä tulee väkisinkin hyvälle mielelle, ihan noista tavallisista, puisista pyykkipojista. Kiitän Hra Kuivausrumpua, että minua muistutettiin rikkaudestani; minulla on aviomies, kolme tytärtä sekä 28 pyykkipoikaa.

Lunta Pariisissa? Snow in Paris?

Olin aamulla ranskalaisten huvitukseksi sauvakävelyllä Parc Monceaussa. Viisi varvia ympäri, seuranani palomiehet jotka ehdivät hölkätä ohitseni useasti, höh, ja monella tyylillä viilettäviä lenkkeilijöitä. Jotkin t-paidoissa ja shortseissa, toisilla kunnon tuulipuvut. Säätä tulkitaa niin vaihtelevasti.


Nautin pulssin kohotessa puiston syksyisestä tuoksusta, varisevista lehdistä, kellertävän ruskeasta värimaailmasta. Mutta siinä lammen jälkeen, vasemmalla värimaailma muuttui. Tarkensin katsettani, että luntako, mihin katosivat värit, värisokeuskohtausko? Tumman harmaita lehtiä... vaalean harmaita lehtiä...ja valkoisia lehtiä. Samettisia, tyylikkäitä designvaahteran tiputtamia lehtiä. Kokonaan nurmikon peittävänä mattona. Ensilumea muistuttava elämys, pakko kerätä muistoksi muutama lehtihiutale, samoin kun on välttämätöntä tehdä syksyn ensimmäinen lumipallo.

Kumma juttu.

(ps. Kuvan värejä ei ole säädetty.)

Dr. Vilijonkka

Arvostan suuresti monia ammatteja, kaikkia tarvitaan, arvoa ei mitata palkassa ja on aina hauskaa oppia "tavallisena vaan" jotain uutta seuratessaan ammattilaisen tekemisiä. Olemme joskus miettineet Mr.Vilijonkan kanssa ystäväpiirimme ammatteja ja ihanan kirjavaa sakkia: porrastaiteilija, sotilaslääkäri, kokkikirjailija, viulunrakentaja, keskostutkija, kansainvälinen tasa-arvoasiantuntija, sähköpedagogi. Ammattitiedusteluihin itsekin vastaan hyvin vaihtelevasti: kirjansitoja, kuvataidepedagogi, taidekäsityöläinen, kotiäiti, käsityönopettaja...



Tänään, vaihteeksi, olen ollut Dr. Vilijonkka. Vastaanotollani tänään on pitänyt haipakkaa. Tähän mennessä (klo 10.25) on ollut jo kolme enemmän ja vähemmän akuuttia tapausta. Ensimmäinen oli simätulehduspotilas, seuraavalla psykosomaattisia hengitysvaikeuksia sekä kolmannella syyhypunkkiepäily. Kolmen lapsen äiti väkisinkin saa yhden lisäammatin, kutsuisin sitä kotilääkäriksi, yhtään ammattilaisten taitoja vähättelemättä. Kaikenmoisten parasiittien, kihomadoista syyhyyn ja täihin, hoidon osaan ulkoa, kokemusta on niin monista tulehdustaudeista, ettei niitä jaksa edes listata. Toisaalta, on ihan hauskaa saada toteuttaa (aiemmin julkistamatonta salaista) haavetta lääkärin ammatista. Näin se menee, että ensin tehdään hieno kotidiagnoosi, sitten oikea lääkäri tutkii ja analysoi. Lopuksi voin myhäillä kuinka osasinkaan päätellä oikein tai sitten olen saanut oppia jotain uutta ja jännää, jota en ollut laisinkaan osannut ajatellakaan. Tänään pääsen taas iltapäivästä Dr. Julian oppitunnille! Muistikirjanen sujahtaa käsilaukkuun ja korvat asettuvat hörölle.

Ihmeellinen maailma

Eskariluokkalaisellamme on lempinimi: Matkaradio. Minne tahansa olemmekaan menosa viihdyttää hän seuraa varmalla kerronnolla sekä laululla. Noin kuukausi sitten vaihtui ohjelma, vähemmän tarinointia, enemmän interaktiivisuutta eli juontaja kysyy ja kuulijat vastaavat. Tämä lähetys pauhaa yleensä myös aterioidessamme. Tässä marraskuun parhaat palat:

Paljonko on 10+10+20+20+50+60?

Mitä tekee Paholainen?

Miksei nunnat mene naimisiin?

Miksi suuremmista viuluista lähtee komeampi ääni?

Ollaanko maatiloilla köyhiä?


Miksi elefanteilla on suuret korvat?

Miksi on vulkaaneja?

Miten maitopurkkeihin saadaan, että kuinka vanha maito on?

Missä kohtaa meressä on liian syvää?


Minä puolestani kysyisin mitä Andersenin saduista tunnistatte liinasta? (Anteeksi kuvien "sadunomainen usvaisuus".)

Tämä puuvillainen liina on kesäinen kirpparilöytö ja vasta kotona huomasin kuvien olevan ilmiselvästi satusedän tunnetuimmista saduista. Keisarin uudet vaatteet, Prinsessa ja herne, Pieni merenneto, Ruma ankanpoikanen, Peukaloliisa, Pieni tulitikkutyttö ja ???

Jo kilisee kulkunen

Pidän joulusta, juhannuksesta, vapusta sekä itsenäisyypäivästä, kerta kaikkiaan juhlia tarvitaan ja niihin on ihanaa panostaa. Usein vain käy niin, että toteutunut eroaa suuresti edeltävistä aikomuksista. Mutta joka vuosi voi hieman parantaa ja toki myös aikoa enemmän.

Tänä vuonna saapui joulutunnelma sekä -aikomukset luokseni varhain, jo muutama viikko sitten. Keskellä syyslomaa paukahti päähän joulu, lahjat, tuoksut sekä valot hämärässä. Valmistelin jopa muutaman lahjan ja rupesin suunnittelemaan lentolippujen hankintaa, joka jää aina vain liian myöhään.


Lopullinen rysäys oikeaan töpinätunnelmaan purskahti minussa eilen tämän lentolehtisen myötä. Ruotsalaisen kirkon joulumyyjäiset! Ihanaa, vad mysigt!!! Tämä kuuluu erottamattomasti Pariisi-elämääni.


Sinne ryntään heti ensimmäisten joukossa. Hamstraan piparkakkuja, kunnon karkkia, muutaman joulupuuroryynipussin, joulukuusen kynttilöitä, glögimaustepusseja, ehkä jonkin uuden koristeenkin. Kaikkea on toki saatavilla Kiva-kaupasta sekä Affärenistä, mutta tuo tunnelma on vastustamaton. Tiedättehän, valtava tungos, kielten sekamelskaa, myyntipöytien kurkkimista, lopuksi jännitys myyjättären laskiessa kuinka lähelle sataa euroa pääsen.

Sitten kirkon pihalla nautitaan punssia ja hernekeittoa, jälkiruoaksi korvapuustia ja kuumaa glögiä. Kyllä kelpaa taas joulua valmistella.

Kotimatkadyykkausta

Olen pyrkinyt viimeaikoina ohjaamaan lapsia arvioimaan tavaroidensa todellista tarvetta, arvoa ja hyötyä. Jostain heille kertyy lippulappua, parittomia nukenkenkiä, muovisia irtokoristeita, ihan siis roskaa ja kaikkea säästetään suurina aarteina. Muutama päivä sitten autoin pienempien huoneen siivoamisessa ja samalla karsin rankalla kädellä suuren muovikassillisen tavaraa pois. Eikä kukaan ole huomannut mitään.

Myös omia tavaroitani olen käynyt läpi. Eilen päätyi kadulle, uutta omistajaansa odottamaan, turha ja nöyhtäävä matto, viime viikolla hieman rikkinäinen lamppu. Kuin koko koti raikastuisi tavaran vähentyessä.


Mutta minkäs sitä itselleen voi, voih ja oih. Kotimatkalla koulusta oli röykkiöittäin limaisia huonekaluja, pursuilevia vaatepusseja, ikivanhaa keittiösälää. Kiersimme varoen, kunnes huudahdin "Stop!" Silmiini oli osunut houkutteleva pahvilaatikko, oli pakko kurkista... kirjoja! Alueellamme asuu paljon venäläisiä emigrantteja ja röykkiön etninen alkuperä paljastui kirjoista. Vanhoja venäläisiä kirjoja, 1900-luvun alusta, kellastuneet sivut, kosteudessa hieman pehmenneet kannet, kuvista päätellen historiaa ja matkailua, kerrassaan symppiksiä.


Pakko ne oli kadulta pelastaa. Yksi kirjapino lisää kotimme laajaan "lattiakirjastoon", sopu sijaa antaa.
Tavaran määrän lienee oltava kodissamme vakio?