Nesun tärkeys

Kissa- ja vauvaperheen elämää. Siitä arki nyt muodostuu, vaikka en olisi mitenkään moista vielä kolme kuukautta sitten uskonut! 

Kasvatustyö Nesun kanssa on vielä hieman kesken. Mm. sääntö "kissa pois ruokapöydältä" aiheuttaa edelleen hämmenystä, kuten myös "terraario on kilpikonnan omaa yksityistä aluetta", mutta sopii muistaa hänen olevan vasta nelikuinen poikanen. 

Jännä tällaisen kissan tuoma paijausmahdollisuus, sehän on kuin terapiaa! Sopii erinomaisesti elämäntilanteeseen, jossa muutenkin yrittää miettiiä syntyjä syviä: mikä on elämässä tärkeää, mihin energiani ja taitoni haluan kohdistaa. Nesulle lelua heilutellessa ja toisaalta sohvalla halaillessa on hyvää aikaa näitä miettiä. Usein meditatiivinen kehräys päättyy yllättäen kesken ajatusten ja  silittelyn syvään huokaisuun ja kisun vaipumiseen syvään uneen. Silloin mietin vapautuneesti, että kyllä tämä tästä, niin työ kuin muukin elämä. 

Miau sanoo mau

Tähän pisteeseen ollaan tultu, että Nesu muutti taloon. Aluksi piti hakea turvaa sohvanaluspölyistä, mutta pian uteliaisuus voitti ja muutaman minuutin päästä oli jo olohuone kokonaan otettu haltuun ja muutamaa tuntia myöhemmin loputkin huoneet.

Vuorokaudessa hän on valloittanut koko kodin ja meidät kaikki! Kuinka voikaan 14-viikkoinen Egyptin mau olla näin luottavainen, oppivainen ja kertakaikkisen suloinen. Ihan paras. No joo, onhan nuo kaksi viimeistä yötä olleet hieman rauhattomia, mutta mitäpä muuta ne vauvaperheessä voisivat ollakaan!

The Bricklady is back!

Aijaijai, mikä herkkuläjä! Vieläpä ihan kotinurkilla. Vanhat "hyvät" ajat Kiinassa muistuivat mieleen...  Kuten niin monesti muutenkin tuli rakasta lavamopoani Punaista ikävä lastatessani tiiliä Minin takakontiin ja jalkatiloihin - kovin epäkäytännöllistä ja hankalaa. Mutta tiilien pelastusoperaatio kotiin kuitenkin onnistui ja aamuyön tunteina syntynyt kuvateemaidea on vain toteutusta vaille valmis. Ja sitten tiilien kuuraus, kuvien liimaus ja näyttely pystyyn. Kiitos kouluremontille, olen intoa täynnä!

Olohuonematkailua

Tulee toisinaan suorastaan ahdistus omista höpinöistä. Että juu, bloggaan muka. Onko sellainen  bloggaamista, että kerran kuussa vaivaudutaan naputtamaan muutama minuutti... 

Samaten muutama vuosi sitten täälläkin reteesti latelin, että seuraavassa asuinpaikassani laitan Bed & Breakfastin pystyyn. Ei ole ihan tapahtunut, ei. Mutta yritystä sentään hieman löytyi, toki pienen ja oikeastaan säälittävän pelkuruuden saattelemana. Muutaman viikon takainen tarina kuuluu näin:

Tuttu Porvoossa oli pelastanut kylmyydestä hytisevät ja märät Moskovasta Amsterdamiin matkaavat polkupyöräilijät Porvoon torilta sohvalleen yöpymään. Yön pikkutunteina oli Faceen ilmestynyt kysely Helsingin kavereiden sohvatilanteesta ja minä tartuin aamusta oikeastaan sen kummemmin miettimättä luuriin ja tarjouduin majoittamaan seikkailijat seuraavaksi yöksi kotiimme. 

Päivän hieman pelkäsin, vievät muka rojumme tai vaikka himoitsevat. Mielikuvitus teki salakavalaa työtänsä, kunnes tapasimme Dimitrin ja kaverin kasvotusten - ja sydämeni suli. Harmittaa oma ennakkoluuloisuuteni, mutta olen onnellinen uteliaisuudestani! Sain tarjota ihanille nuorukaisille "tsaijua" ja iltapalaa, rupateltiin mukavia banjoista ja elämästä, patjat pedattiin olohuoneen lattialle ja litimärät tennarit aukaistiin rikkinäisen termostaatin vuoksi hyvin kuumalle kylpyhuoneen lattialle kuivumaan.

Seuraavan päivän turisteiltuaan Olympiastadionilta Suomenlinnaan kiittivät pojat vieraanvaraisuudestani, pakkasivat nyssäkkänsä kiinni pyöriin ja jatkoivat kohti länttä. Sydämestäni toivon heidän matkansa  sujuneen hyvin ja löytäneen muitakin olohuoneita märän teltan sijaan yövyttäväksi. 

Tämä oli kuulkaa aivan luksusta saada "maailma" omaan olohuoneeseen aikana, jolloin itsellä ole aikaa, energiaa ja taloutta lähteä omaa kaupunkiaan pidemmälle retkeilemään. Suosittelen!

Hurjaa meininkiä Ankkalinnassa

Olimme valmistautuneet Aku Ankan 10-vuotissyntymäpäivään tekemällä limonaatia, ostamalla hotdog-ainekset ja kutsumalla juhliin kaikki Roope-sedästä pieneen sudenpentuun ja Minnistä Hessu Hopoon. Mutta myös kutsumattomia vieraita saapui Karhukoplan muodossa! 

Tilanne kärjistyi 176-671:n isotellessa Kulta Into Piille,

ja kuumeni entisestään konnan vietellessä Neiti Näpsän...

Kerrankin Akun tempperamentista oli hyötyä - tilanne laukesi ankan antaessa lurjukselle köniin.  

Ja niin pääsivät juhlat jatkumaan. Sudenpentu sai herkutellakseen,

Ankalliskirjaston lukupiiri kokoontui aurinkoon,

eikä sisällä viihtynyt kuin yksi pieni veljenpoika. 

Tarina kesävalosta...

ja aurinkolaseista!

Kesää on vietetty niin, ettei blogikaan ole päivittynyt. Lämpö syleilee ja metsähiiri on pelastatutunut läkähtymiseltä viileään makuuhuoneeseemme. Lapset ovat hajaantuneet kukin omille teilleen, esikoinen rilluttelee ystävättärineen kaupungissa, kuopus lomailee mökillä ja keskimmäinen on kuudetta päivää merenrannalla partioleirillä. Merivesi kimmeltää ja keskimmäinen on varmasti ulkoillut enemmän kuin tavallisesti. Ja kokenut koviakin.

Tänään aamuyöstä mies lähti ajamaan kohti Kemiön saarta viedäkseen keskimmäisen partioleiriltä lähimpään keskussairaalaan silmäpoliklinikalle, sillä lapsen silmä oli jälleen alkanut oireilla kivuliaasti. Tyksin uskomattoman nopean hoidon ja miellyttävän lääkärikohtaamisen tuloksena lapsen taskuissa pullotta nyt monenlaisia tippoja ja salvoja, mutta tyystin uudenlaisen vaivan vuoksi. Kivun, valonarkuuden, vetistämisen ja punoittavuuden syy ei ollutkaan kumpikaan häntä yleensä silmälääkärille pakottavista sairauksista, vaan lumisokeus! Kyllä vain.

Aina kuulee paasausta UV-valosta ja siltä suojautumisen tärkeydestä. Kuuliaisesti olemme hankkineet koko perheelle aurinkolasitkin, keskimmäisellä oikein vahvuuksilla, mutta niiden käyttö miestä lukuunottamatta on hyvin vähäistä. Mutta nyt saimme opetuksen... Lumisokeus on ohimenevä ja paraneva sairaus, mutta kokemuksena turha ja epämiellyttävä.

Hyvät lukijat, laittakaahan tummat kakkulat päähän näillä keleillä kimaltelevan veden ääressä pulatessanne! Kannattaa.

Vilijonkan luontopalsta

Kertokaa oi hyvät lukijat mikä tämä narunen on? Noukittu rantavedestä. Pituutta Hemmolla oli alunpitäen 30cm, kunnes lapset leikkelivät kolmeen osaan. Eli nyt heitä on Hemmon seurana myös Hemmi ja Hemmu, ja he kaikki voivat hyvin. Ovat jänteviä, viihtyvät vedessä, ilmassakin jaksavat luikerrella. Ei päätä eikä häntää. Eläin.

Tämä suloinen on sentään kaikkien vanha tuttu, säyseä tarkkailija.

Lettitytöt

Elämme mitä parhainta lettiaikaa. Esikoinen letittää keskimmäisen pitkiä kutreja, kuopus tutkii empiirisesti kuinka monta päivää voi pulikoida samoilla leteillä päätymättä rastoihin. Minä puolestani ilahduin aamulla huomatessani voivani jälleen letittää koko tukkani. Edellisestä kerrasta onkin kulunut kokonainen vuosikymmen, mutta letti oli silloin ruskea. Aika aikaansa kutakin.

Postparty

Tiedättehän, sen raukean olon juhlien jälkeen? Kun vapauttaa jalat kengistä, mies istahtaa soittelemaan tajunnanvirtaa, lapset hajaantuvat kukin omaan koloonsa, tiskikone tekee työtään ja kaikki ovat tyytyväisiä. Pidän juhlista, mutta myös hetkistä niiden jälkeen.

Charlestonin tahtiin 16 v.

16 vuotta ovat hujahtaneet vauhdilla ja ihmeen hyvin ollaan vanhempina pärjätty. Nykyisin myös esikoinen pärjäilee kohtuullisen hyvin meidän kanssamme... Juhlat vietettiin Charlestonin tahdissa, kaikin asiaankuuluvin herkuin, vieraita taaperosta tätiin. Ystävien kanssa ihmettelimme miksemme useammin pukeutuisi charlestonilaisittain, kun oli niin kaunis olo ja iloinen mielikin. Mutta ei, vanhaan tapaan tänään taas löysin itseni retkut niskassa kottikärryn jatkeena. Ihan tylsä tapa. Huomenna kyllä palaan takaisin kauneuteen. Kajalit luomiin, sulka päähän ja mekon helmat heilumaan. Heilunnee se harava niinkin.