Uusia tuulia

Olen liittynyt maailmanlaajuiseen äidit jumppasalin laidalla -kerhoon. Vielä edellisenä kouluvuonna esikoinen suorastaan vihasi yläastelaisille pakollista wushua. Mutta ystävien innoitamana on hän nyt suorastaan hurahtanut tuohon hyppelyyn, viuhtomiseen, pyörimiseen, heilumiseen, musiikittomaan tanssiin. Jopa tänään, lomapäivänä pikkusisaruksien vain lukiessa sarjakuvia sohvalla, hän osallistui parituntiseen ylimääräiseen harjoitukseen.




Ylpeänä hän kertoo kuinka wushu on "art of not fighting". Ja minä ylpeänä äitinä seurasin harjoituksia salin laidalla ja annoin kameran laulaa. Ihana lomapäivä!

Temppelissä taas

Pitkäikäisyyden temppeli näytti olevan hieman syrjitty. Olin lähes ainoana siellä ihastuttavia pieniä temppelirakennuksia tutkimassa. Yleisön suosion hiipumisen toki ymmärrän, olihan tuo hieman muista turistinähtävyyksistä syrjässä eikä Buddhaa voinut kumartaa ja palvontaan keskittyä kuin kahdessa rakennuksessa. Lisäksi ympärillä kohosi toinen toistaan rumempia kerrostaloja ja kehä 3 humisi aidan toisella puolen. Millaistakohan meininki oli rakentamisen aikoihin, 500 vuotta sitten? Kavioiden kopinaa, prinsessoja ohikulkumatkalla kohti kesäpalatsia, auringon paistetta ja lintujen laulua. Sellaistahan se ennen vanhaa oli, vai mitä!

Tai sitten kiinalaiset ovat kerta kaikkiaan todenneet, ettei pidempää elämää kannata rukoilla. Tuli mitä tuli.

Kevättä on

Kevät on saapunut ja siitä on nyt nautittava, sillä se on ohi mannerilmastossa muutamassa viikossa. Vielä viikko sitten kuljin untuvatakissani, nyt lämpöä on jo +22. Näihin nopeisiin käänteisiin en totu varmasti koskaan.

Kevät on myös puiden istuttamisen huippuaikaa. 10-metrisiä puita kuljetetaan rekkojen lavoilla ja hetkessä ovat uudet asuinalueet saaneet vanhan puuston talojensa lomaan. Ihme juttuja.

Viikon kierrätysvinkit

Kaupungilla nähtyjä vinkkejä rakentajille tai muuten pientä talonehostusideaa kaipaaville:




Myös pienellä budjetilla saa loihdittua seinäruohikon sävyyn sopivan postilaatikon:



Iloista viikon jatkoa!

Pientä hässäkkää vain

Keskustelimme viihtymisestä. Totesin toivovani ympärilleni lisää kauneutta. Keksimmäinen tarjosi minulle ratkaisuksi uudenlaisen lähestymistavan asiaan. "Valokuvaa maisema ja maalaa se sitten kauniimmaksi." Harkitsen asiaa, valokuvasinkin jo. Mutta maalaamisessa riittää haastetta useammaksi hetkeksi.

Samainen tyllerö aiheutti tänään koulun henkilökunnalle sydämentykytyksiä. Kas, lapsi luuli tuntia liian aikaisin koulun jo loppuneen, ilmestyi kotiin ja ihmetteli miksen ollut tavalliseen tapaan vastassa. Nopean tilannekatsauksen tuloksena tajusimme lapsen vahingossa karanneen kesken koulupäivän ja menettäneen jo 10 minuuttia lempiaineensa eli kuvaamataidon tunnista. Pettymyksen kyyneleet kuivuivat nopeasti viilettäessämme mopolla takaisin koululle. Ja silloin soikin puhelimeni, jossa kanslisti vaivaantuneena ja hermostuneena kertoi lapseni kadonneen...

Tässä pienessä seikkailussa en yhtään ihmettele a) että lapsi sekoili lukujärjestyksen kanssa tai b) suuren koulun käytävillä ei kukaan huomannut lapsen lähtevän väärään suuntaan, mutta mitä ihmettä varten ei kouluportin kolme (3!)) vartijaa kyenneet pysäyttämään yhtä pientä tyttöä? Kanslistille vahdit sanoivat päästäneensä tytön menemään, täysin sääntöjen vastaisesti, koska tyttö ei ollut vastannut heille mitään. Lapsi puolestaan ei ollut edes tajunnut vartijoiden puhutelleen häntä, koska olivat pulisseet vain kiinaa, hänen käsityksensä mukaan keskenään.

Tarina kuvastaa mielestäni loistavasti paikallisten työntekijöiden pelkosuhdetta ulkomaalaisia kohtaan. Edes lapselle ei uskalleta sanoa vastaan. Myös käsitys työmoraalista selventyi jälleen kerran: "Ei minun mitään vastuuta tarvitse ottaa, olen vain töissä täällä." Sellainen päivä.

Hienoja hetkiä

Niin se aika vierii, täälläkin. Perheen taiteilijasielu aloitti elämässään jo uuden vuosikymmenen ja sitä juhlittiinkin kahdentoista tyttösen voimin. Juhlien tiimellyksessä tein kaksi myönteistä havaintoa.

Ensinnäkin luuloni lapsieni ärsyttävästä kovaäänisyydestä on perustunut ilmaisesti vain kotona omien kesken tapahtuvaan kommunikointiin ja se on ollut harhaanjohtavaa kokonaiskuvan suhteen! Kolmen tunnin hyväntuulisen, mutta varsin riehakkaan leikin aikana en kuullut omieni ääntä lähes ollenkaan, mutta vieraiden kirkumiset ja rääkymiset sekä terhakkaat toistensa komentamiset tulivat sitäkin tutuimmaksi.

Toiseksi ilahduin kuinka 10-kesäisten juhlat ovat meille vanhemmille helppoja. Sen kun hoidamme riittävästi herkkuja pöytään järjestää isosisko aarteenmetsästyksen ja juhlijat keksivät muut leikkinsä itse. Mieskin sai otettua kauneusunensa talossa pyörivästä kirkonrotasta huolimatta. Minä istuin rauhassa keittiön pikkujakkaralla ja mutustelin latteen dipattuja juustonaksuja.

On tämä elämä oikeastaan aika hienoa.

Vierailimme

erilaisessa näyttelyssä modernin kauppakeskuksen näyttelytilassa, jossa oli museopedagogisesti kerrassaan oivaltava myyntinäyttely. Tilassa oli kiinteillä jalustoilla toistakymmentä viimeisen päälle varusteltua kameraa, joita kävijät saivat mielin määrin räpeltää, testata, tutkia mutta myös keskustella myyjän kanssa.




Mahtavaksi näyttelyn teki se, että paikalle oli hankittu oikeasti mielenkiintoista ja yleissivistävää kuvattavaa ja katsottavaa: Miao-vähemmistöön kuuluvia käsityöläisiä, jotka kirjoivat vaatteen paloja, työstivät hopeaa sekä nypläsivät nauhaa perinteisin menetelmin komeisiin pukuihinsa sonnustautuneina, antiikkisia koreja, kirjailtuja kantoliinoja, valtavia ja huikean prameita hopeakoruja, kansallispukuja... Sermeihin oli kirjontatöiden lisäksi ripustettu yllättävänkin laaja Miao-kansan kotiseutua esittelevä valokuvanäyttely.

Jollei ole jo entuudestaan Canon-ihminen, niin olisi suuri vaara nyt hurahtaa. Sillä jos kyseiset kamerat ovat vähänkään yhtä hyvällä meiningillä kehitettyjä ja tehtyjä kuin tämä näyttely, niin kuvaaminen on todella hauskaa. Tämä oli viikon piristys, ehdottomasti! Nyt kaikki vaan Sanlitunin Villageen!

Suurten ajatusten äärellä

Vein pieneksi jääneitä vaatteita sekä hyljättyjä hyväkuntoisia leluja hyväntekeväisyyteen, tarmokkaan amerikkalaisleidin järjestölle. Jotkut ne osaavat, eivät jämähdä "en osaa kiinaa" ongelmaan, vaan laittavat tuulemaan! Leslie perusti kirpparin, johon ulkomaalaiset lahjoittavat roiniaan, keskiluokkaiset kiinalaiset ihaillen ostavat ja näin kerätään rahaa lastenkoti- tai maalaislasten leikkauksiin. Perusongelmana maassa on luonnollisesti asennevika, sillä vauvan hylkäämisen syyksi riittää jopa tyttöys yhdistettynä huulihalkioon tahi muuhun leikkauksella korjattavaan epämuodostumaan, saati suurempai ja pitkäjänteisempää hoitoa vaativa erilaisuus. Maaseudun väellä ei moisiin löydy varoja, ihmisten ollessa tässä maassa kovin eriarvoisia kaupunkien ja maaseudun välillä.

Edelleen sitä suurta omaa ideaa ja tarmonpuuskaa odotellessa ostin kirpparilta 60 sentillä tämän pienen viehättävän tuikkulasin. Jokin i-logo siinä näyttää komeilevan... Olisiko joku höntti suomalainen sen ensin ostanut ties monellako eurolla, lajoittanut ulkomaalaisystävälleen, joka ihmetteli esineen tylsyyttä ja lahjoitti muuttotyhjennyksen yhteydessä Roundabouttiin ja nyt minä edistin suloisen vaavin sairaalamatkaa eteenpäin ostamalla sen kotiini, vaikken sitä edes tarvitse!

Enää 899,40 € jäljellä. Sen verran maksaa ihmisarvoinen elämä täällä. Se on ehjän hymyn hinta.

Kevättä

Terveiset Jing Shan -puistosta!

Kohtaaminen kadulla

suojatien kupeessa. Keskustelijoina jalankulkijoita ohjaava poliisi sekä satunnainen torilta palaava herra.






-Kolme lasta... mistä olette kotoisin? Ai Suomesta, jaa, ai mistä, ahaa, siis Suomesta.
-Siis mistä?
-No Suomesta sanoivat olevansa. Ulkomaalaisilla saa olla monta lasta... juu, saavat tuoda maahan. Mutta kuinka vanhoja te olette? Ai kymmennen... kylläpä sinulla on pehmeät hiukset... Oletko tosiaan kymmenen. Entä sinä.. viisi, neljä? Kuusi, todellako?
-Hänelläkin on ihmeellisen pehmeän tuntuiset hiukset... Siis mistä olittekaan?
-Usko nyt vain, he tulevat tänne töihin ja on tosiaan luvallista tuoda mukanaan näin monta lasta... Mutta noita hiuksia pitää vähän paijata lisää...
-Oi, nyt tuolta valuu silmälasit, noin, sainpa ne nostetuksi... kylläpä on pehmeät ja ihmeelliset hiukset...

Joka välissä naurua, pientä ihmetystä silmäkulmassa, yritystä ymmärtää ja uteliaisuutta. Erilaisuuden kohtaaminen keskellä päivää on kuitenkin ihan sulatettavissa, iltasella jo pelottaisi.

Kerrassaan hauskoja miehiä! Ja äitinä olen tyytyväinen lapsukaisteni käytökseen, eivät hermostuneet vaan olivat mukana leikissä. Alkavat hekin oppia!