Torilounas kahdelle

Aika usein kaupungilla liikkuessa käy niin, että utelias ja ilmeisesti kiireetön ihminen jää tällaista "isonenää" seuraamaan. Häveliäästi ehkä metrin päästä, tuijottaa, kommentoi jotain, hämillään naureskelee. Viimeksi eilen sain vanhasta herrasta seuraa.


Söin torilla katukeittiölounaan. Annos oli valtava: suuri kippo riisiä ja kolmea sörsseliä papuineen, luineen ja tofuineen päällä. Hyvää, nopeaa, ravitsevaa ja minulle edullista (1€). Syötyäni jonkin aikaa ilmestyy viereeni haahuilemaan vanhempi mies. Pölpöttää ja viittelöi minua kohti, alle metrin päässä minusta. Muut saman pöydän äärellä syövät eivät reagoi mitenkään, joten yritän olla minäkin aivan tyynenä ja tyytyväisenä lopettelen syömiseni.


Annos oli siis valtava, jaksoin siitä ainoastaan puolet. Asettaessani syömäpuikkoni kippoon ymmärsin vanhuksen kiihtyvistä eleistä asian. Tuskin ehdin alta pois nousta, kun hän jo livahti paikalleni ja jatkoi innosta puhisten annokseni syömistä. Sanoin hyvästit, hän mumisi jotain suu tofua täynnä, loput pöytäseurueesta jatkoi vain syömistä.

Minulle jäi epäselväksi teinkö päivän hyvän työn vai kannustinko röyhkeyteen. Viisaammat kertokoon.

Kurkistushimo

Kunpa tietäisin mitä ajatella. Houkuttaa, tai enpä tiedä. Oikeastaan haluaisin vain kurkistaa tulevaisuuteen ja nähdä kuinka tässä käy. Siis elämässä. Ei tämä ainakaan tylsää ole.

Voisin tietysti olla hieman vähemmän innostuvainen, mutta silloin en olisi minä vaan joku toinen. Sitä taas en halua, sillä Vilijonkkana on ihan hyvä olla. Parasta vain hengittää syvään, istahtaa sohvalle ja jatkaa Haahtelan Naiset katsovat vastavaloon.

Hyvää viikonloppua kaikille!

Chuandixia

Teimme retken arkkitehtuuriltaan satoja vuosia ennallaan säilyneeseen vuoristokylään. 50 kotia ja lähes jokaisella Bed&Breakfast. Tunnelma oli herttainen, vaatimaton ja kodikas. Kaikki tuntui olevan niin lähellä. Naapurit, lähestyvä syksy ja pimenevät illat. Tällainen minun kaltainen romuromantikko oli kuin taivaassa, joka sekin tuntui olevan lähellä.

Takaisin kotiin toki oli matkaa, kaksi tuntia vuoristotietä ja yksi kaupungin ruuhkia. Mutta ehdottomasti kylä oli matkan vaivan arvoinen. Siunausta ja monia armollisia vuosia Chuandixian kylälle!

Kielipoliittista pohdintaa

Viisi vuotta on perheemme asunut ulkomailla, vieraskielisessä ympäristössä. Toki Ranskassa kuuluimme tiiviiseen skandinaaviyhteisöön ja lähes kaikki ystävämme puhuivat jotain pohjoismaista ja täten molemmat kotikielemme, suomi ja ruotsi, olivat monipuolisesti käytössä. Niin ruotsi koulu- ja ystävyyskielenä kuin suomi äidinkielenä. Ranska taas oli kaupankäynnin, tanssituntien ja tv:n lastenohjelmien kieli. Ja kotosalla hyvin satunnaisen leikin kieli, leikin joka liittyi johonkin kaupungilla koettuun jännittävään tapahtumakulkuun.


Lapsethan ovat ihmeellisiä imitaattoreita eivätkä he tee sen kummempaa numeroa kielen vaihtamisesta. Isälle puhutaan näin, äidille taas noin, muille tilanteen mukaan. Kaksi kotimaista ovat olleet tasaväkisiä kaiken aikaa emmekä ole pahemmin asiaa ajatelleet. Paitsi nyt. Kiinaan muuton myötä ensiksi esikoisen koulukieli vaihtui englanniksi, tänä syksynä myös keskimmäisen. Lisäksi sekä soitto- että balettitunnit ovat englanniksi. Niin, kaiken kukkuraksi kotiapulaiselle puhutaan sekaisin kiinaa ja englantia, kuski ymmärtää vain kiinaa.


Ja nyt uusi tilanne pääsi meidät yllättämään. Nämä kaksi tytärtä ovat alkaneet viljellä englannin sanontoja sinne tänne, mielellään leikkivät englanninkielisiä rooleja, ihan noin ohimennen ja puhuvat korvia viiltävää sekakieltä. Niin, nauttivat oppimastaan. Kolmas matkii perässä hyvää vauhtia.

Mutta kun kaksi ulkosuomalaista 11-vuotiasta kaverusta tapaavat ja puhuvat keskenään englantia on siinä mielestäni jotain surullista. Kovin surullista.


Viikko sitten tilanne riistäytyi hetkellisesti käsistä ja kesken illallisen sanomattomasta sopimuksesta ryhdyimme miehen kanssa kielipoliiseiksi. Huomautamme jokaisesta turhasta lipsahduksesta, kyselemme että mitäs se on kotikielellä, kerromme äidinkielen ylläpidon tärkeydestä, selitämme kuinka on tärkeää puhua kuopukselle mahdollisimman puhdasta kieltä, jotta hän oppisi edes ne kaksi ennen kouluikää. Että sitä englantia ehtii kyllä puhua elämän aikana ihan riittävästi.

Miten lie silmäni valitsivat nämä kuvat tähän aiheeseen. Häkkilinnut, rajoitukset, suojelu. Toisaalta turvallisuus, vakaus, huolenpito. Näitä tänään pyörittelin.

Virkkauspäivä

Euroopassa asuessamme olisin kävellyt lähimpään markettiin ja ostanut valmiit, ja samoissa aikeissa kävelin tavarataloon täälläkin - vain todetakseni hölmöyteni. Miksi ihmeessä Kiinassa myytäisiin vaaleita hiusverkkoja?



Mutta kun oikein Englannin kuninkaallisen baletin tuomari on lennätetty Aasiaan arvioimaan balettioppilaiden luokkasuoritukset, niin täytyyhän nutturaverkkojen olla oikean sävyiset! Kaksi on jo valmiina, vielä kolmas tekemättä. Mitähän muuta lasten harrastukset laittavat minut värkkäämään? Tämä on onneksi minustakin hauskaa.

Reipasta touhua

Ensiksi ilmestyi kasa kuivatettavaa maissia ja sitten kolme honottavaa hanhea. Viimeiseksi siihen kadunvarteen työmaaparakin yhteen huoneeseen muutti perhe ja he aloittivat taivasalla bisneksen. Puusepänverstas on reilun viikon sisällä ehtinyt valmistaa ainakin kolme koirankoppia ja muutaman pihakeinun.


Elämä voi siis olla mutkatonta ja ripeää, jos niin päättää.

Oletko koskaan kirjoittanut seinään? Minä en muista, mutta tekisi vähän mieli. Ihan vähän ja nopeasti vain.

Kuhinaa metsikössä

Kuopuksen sanoja lainaten, menimme retkelle metsään nimeltä Luonto. Ihmettelemistä riitti, pieniä jänniä juttuja: jatkuvaa siritystä ja surinaa, vaatteisiin takiaisen lailla tarttuvia pieniä siemenhaituvia sekä onttoja jättiläisörkkejä.



Metsä oli kuiva, valoisa ja huisin korkea. Sää paras mahdollinen, vaikkakin syksyn saapuminen on tosiasia, sillä päivän hellelukemista huolimatta yöllä eivät kesämakuupussiemme eristeet riittäneet.



Reilu vuorokausi täyttyi mukavista hetkistä, paljosta naurusta, koko illan kestävästä laulamisesta.


Ja koska olemme Kiinassa, emme joutuneet olemaan yksin. Lauma lampaita vaelsi ohitsemme illalla itään, aamulla takaisin länteen. Täällä liikennettä riittää pusikkoonkin. Toki mieluummin sata kiinalaista lammasta kuin lauma Ylämaan karjaa valtavine sarvineen, kuten muinoin skotlantilaisella niityllä telttaillessa pääsi käymään...

Valohoitoa

Eilen oli suloisen kaunis päivä. Ihana valo tuplasi energiamäärän ja tänään näyttää aivan yhtä kauniilta. Lähdemme telttailemaan.

Sohvaperunakirjeenvaihtajan toinen ja viimeinen raportti

Illalla kansaa hellittiin ruudin valolla. Ja lauluilla:

...perhe on tärkeä, valtio on perhe, kansa on onni, onni on kunnia, edistys on tulevaisuus...

Sohvaperunakirjeenvaihtajan raportti

Sattumoisin sekä mieheni että minä olemme soittaneet marssivissa soittokunnissa, nauttineet ja päässeet osallisiksi siitä ryhmähengestä ja onnistumisen riemusta, mikä syntyy sadan soittajan soittajan särmästä marssimisesta ja soiton onnistumisesta. Tietyllä tavalla osaamme kuvitella nykyisen Kiinan 60-vuotisjuhlan kunniaksi järjestetyn paraatin osallistujien tunnelmia. Ja heitä kun ei ollut vain sata vaan...






paljon enemmän. Naisia ja miehiä, jalkaväkeä ja muonitusjoukkoja, lentäjiä ja sukeltajia, sotilaita laidasta laitaan. 80 000 koululaista ja kymmeniä tuhansia muita siviilejä ympäri maan.


Tarkkaan harjoiteltua ohjelmaa, liikkeitä ja ilmeitä, yli kahden tunnin ajan. Kaikilta valtion tv-kanavilta, samanaikaisesti, suorana.


Tietyllä tavalla haluaisin ymmärtää tätä kaikkea, ihailen kykyä organisoida massoja, kummeksin paraatin absurdeja spektaakkelimaisia kohtia joissa ylistetään ihmisyyttä, työn riemua, teknologian edistystä, kansojen rikkautta.

Taisinpa livahtaa jo 58 minuutin kohdalla toisaalle, vaikka marssista pidänkin. Rajansa kaikella.

(Mitäs pidätte tv-valokuvista? Enää ei tarvitse vaivautua itse minnekään, sen kun laittaa toosan päälle ja räpsii!)