Nelinkontin, mutta huipulla

Pääsimme tyttärien kanssa Monsieur Vilijonkan bändileirille mukaan, lupasimmehan fanittaa koko viikonlopun tyytyväisinä. Se oli helppoa, sillä Partymembersit harjoittelevat huomista lastenkonserttia varten. Nytkin taustalla soi kaikkien suosikki, Kuningas Ei.


Karkasin fanitustehtävästäni tosin jo heti aamiaisen jälkeen, sillä mikään ei pystynyt pidättelemään minua poissa tältä polulta.


Katseeni kiinnittyi talven lumeen. Pakkasta on riittävästi, joten sulamisen merkkejä ei näy, mutta ilma on hyvin kuiva ja lumi haihtuu. Kummallinen ajatus.


Pian saavutin muurin, kipusin yhä ylöspäin maisema-ahneuksissani. Nautin yksinäisestä hetkestä, vuoriston hiljaisuudesta, ilman raikkaudesta. Vielä muutama murikka ylöspäin.


Eipä tullut mieleen paluu ja sen mutkat. Muistin reippaista partiovuosista kuluneen 15 vuotta ja 15 kiloa...


Nöyrryin tuhat vuotisen muurin yllä ja aloitin paluuni, nelinkontin, takaperin, 30 asteen kulmassa, kaksi vaaksaa kerralla. Vain muutama lohkare vieri pois alta.


Vielä kerran ahmin maisemaa ja muurin tunnelmaa. Mieleen hiipi ajatus toisen suuren rakennelman kokemisesta. Mitä mahtaa tuntua jalkojen alla, kivilohkareet sormenpäissä, tuoksuuko sellainen egyptiläinen pyramidi?

Vino pino

Myönnän olevani pinoihminen. En niinkään halua olla itse pinossa muiden ihmisten kanssa, mutta paperit, kankaat, lelut, lehdet, rukkaset, laskut. Niitä on ihana pinota, niihin syntyy kerroksia, joista voi lukea viimeisten päivien, viikkojen jopa kuukausien tapahtumia.

Olen täällä kuin kotonani, sillä kiinalaisetpa vasta pinoamista rakastavatkin. Pinot eivät ainoastaan säästä tilaa, vaan toimivat myös eristeenä ja korokkeena.






Sellaisia ajatuksia täällä tänään.

Hyvää viikonloppua!

Ylistys ja ARVONTA

Kansalaiset tarvitsevat tavaraa, yhtä ja toista, vähän ja paljon, mutta halvalla. Silloin suunnataan sekatavarakauppaan, joita on kaikkialla, vähintään joka toisessa kadunkulmassa.


Myös minä kuulun putiikkien kanta-asiakkaisiin, sillä minäkin tarvitsen vihkoja, luuttuja, teekuppeja, hiuspinnejä, neuloja, pyykkipoikia... oih vaikka mitä tuntuu tämä perhe kaipaavan! Ja aina löytyy, jollei ensimmäisestä niin viimeistään kolmannesta liikkeestä juuri se mitä etsin tai jotain muuta.


Valinnanvaraakin on, etenkin muovituotteissa. Onko vadin värillä väliä? Millaisen harjan haluat?


Putiikkien esilleasettelu näkyy kauas, joten tällaisille lukutaidottomallekaan ei jää epäselväksi kaupan olemassaolo. Siis aivan ihania kauppoja, kaikessa luonnollisuudessaan.

Kuten paikalliseen kulttuuriin kuuluu, järjestän tulevan Kiinalaisen Uuden Vuoden kunniaksi ARVONNAN. Palkinnot ovat suoraan sekatavarakaupasta ja made in china.



Polkupyörän satulanlämmitin/koriste/pehmike. Hittijuttu! Haluatko olla kotipaikkakuntasi edistyksellisin? Osallistu arvontaan.



Lämpimät ja saksilla helposti muotoiltavat pohjalliset (tällä hetkellä lienevät kokoa 40). Ja elämä on yhtä ruusuilla tanssimista! Jos voitat.

Arvonta tapahtunee sunnuntaina 18.1. klo 19 paikallista aikaa ( Suomessa klo 13). Kommentoimalla olet mukana. Tapahtuma olkoon ylistys ja kunnianosoitus pekingiläisille sekatavarakaupoille!

Silmät sikkuraan

Esikoisen ehdotuksesta osallistuimme suuren hotellin sunnuntaiselle shampanjabrunssille. Ja koko perhe nautti notkuvista herkkupöydistä ja äitinä olin iloinen nähdessäni lasten syövän hyvällä ruokahalulla. Siis muutakin kuin jälkiruokaa!

Aluksi keskityin ruokailun ohella uuden uutukaisen hotellin ruokasalin sisustusarkkitehtuuriin ja tarkennettuna pintamateriaalivalintoihin. Peking on paikka, jossa uusi arkkitehtuuri valloittaa, huumaa ja jopa riehuu. Mahtavia rakennuksia, jotka kurkottelevat kohti taivasta mitä kummallisimman muotoisina ja oikukkaissa asennoissa. Mutta näyttääpä irrottelu jatkuvan sisätiloissakin.


Seinä.


Katto.


Väliseinä.


Seinä.


Väliseinä.


Voi huh ja hah, oli parasta keskittyä kultaisella pöytäliinalla oleviin tarjoamuksiin ja keskustella syvällisiä. Kiinalaisen modernin sisustusarkkitehtuurin päätin jättää toistaiseksi huomiotta. Sillä tämän riittänee hetkeksi.

Häivähdyksiä menneistä

Toisinaan kadulla kulkiessa herää ajatus ajan pysähtymisestä. Vai olenkohan sittenkin kuvitellut kaiken ja aivan oikeasti eletäänkin vuotta 1973. Ajan esineisiin tuoma patina kuitenkin pakottaa minut ymmärtämään ajan edenneen.





Jos neljä edellistä vuosikymmentä olisivat täällä kulkeneet toisia reittejä, ei näitä rippeitä menneistä enää olisi. Aikoja sitten olisivat uusineet leikkipuistojen junat kevyisiin muovisiin, suloinen mallinukke vaihtunut kasvottomaan valkoiseen figuuriin, eläintarhan pingviiniroskis käytännölliseen Suloon ja viinamies häipynyt kokonaan.

Vallinnut niukkuus on ajanut ekologisiin valintoihin, joissa tavarat todellakin kulutetaan loppuun. Näiden herttaisten esineiden palveluaikana on Suomessa vähintään neljäs esinekierros meneillään.

Kovin ovat ristiriitaiset aatteet taas tänään. Helppoahan minun on tulla tänne ihastelemaan muinaismuistoja. Olen saanut elää lapsuuden ja nuoruuden yltäkylläisyydessä ilman huolen häivää ja nyt sitten inokkaasti fiilistelen retron keskellä. Teen retkiä hienolta asuinalueelta oikeaan Kiinaan ja räpsin sata kuvaa päivässä.

Ja ihastelen.

Melkein ostoksilla

Siellä se pilkotti, vihannestorin perällä, pieni siisti putiikki.


Houkuttelevia lääkepurkkeja, muhkeita punaisia kankaita, joiden alta pullottivat mustat ruukut. Niin isoja, tietoisia olemassaolostaan ja arvostaan. Tunsin, kuinka minun oli aivan pakko piipahtaa sisälle, veikken edes tiennyt mitä kaupassa myydään! Tuskin sentään huumeita, joten turvallisilla vesillä liikun, ajattelin. Tuo kirjoitusmerkkikin ovessa oli puolitutun näköinen. Ja myyjän suustahan se ratkaisu löytyi: viinaa! Alko on löytynyt.


Täyden varustelutason liikeessä oli myynnissä myös tarvittavat mausteet: kuivatut lepakot, käärmeet, siemenet ja kotilot.


Aivan kaikesta en osannut arvoida oliko kyseessä juuri, kala, käärme vai oksa.


Niin meni pupu pöksyyn, etten mitään ostanut. Ei ehkä tehnyt mieli. Yhden tuollaisen ruukun voisin vaikka huoliakin, tosin tyhjänä, ehkä sateenvarjotelineeksi!

Väriterapiaa

Kaiken eilisen mustan marmatuksen jälkeen päätin ladata itseeni väriä, viimeisen lomapäiväni kunniaksi. Suuntasin kohti suosittua Sanlitunin aluetta, jossa kitsch, nuorisomuoti, kulahtanut pikkubaarityyli ja viimeisin arkkitehtuuri sulautuvat yhteen pieneksi pyörremyrskyksi.







Ahmin makeaa mahan täydeltä ja palasin iltapäivällä nöyränä ja tyytyväisenä kotiin, turvalliseen harmauteen. Mutta jo huomenna saan lisää värikylpyä, sillä työt alkavat ja kevään opetuksessa teemoina ovat ihminen, Kiina sekä kierrätys!

Laput silmille ja äkkiä!

Pohjolassa ostoslistalla oli minulle lämmin takki, sellainen kaunis, suoralinjainen ja raikkaan värinen. Mutta eihän sellaisia myydä, ainakaan untuvaisena. Mustia tai likaisenruskeita michelinukkoversioita vain. Moisessa pullukka näyttää pallolta ja olemustaan anteeksipyytävältä! Jäi siis takki saamatta.


Takkiongelma sai uuden lisän lentokentällä, jossa keskimmäinen pahoitti mielensä. Miksi kaikilla aikuisilla on mustat takit? Hän pelkäsi seuraavansa väärää aikuista ja joutuvansa vieraiden autoon ja outoon kotiin. Kun meilläkin oli mustat takit! Miksi näin, ympäri maailman, voisiko joku viisas kertoa?


Väritylsyydestä masentuneena katselin kotikaupunkiani yli kahden viikon tauon jälkeen. Enkä piristynyt. En voi parhaalla tahdollakaan kuvailla Shunyitä, Pekingin pohjoista esikaupunkia, kauniiksi tai viehättäväksi. Rakennustyömaa-aitoja tienposket pullollaan,


käsittämättömiä uusia sekä vanhoja tehdaskyhäelmiä pelloilla


ja tienvarsimetsiköt istutettuja risukkoja. Pikakatselmus maisemaan vaikuttaa tylsältä, paikoitellen hyvinkin rumalta. Parempi olla liikoja miettimättä suuria linjoja, keskityn jatkossakin pieniin ja kiehtoviin yksityiskohtiin, sillä niitä on kaikkialla maailmassa.

Takaisin Kiinassa,

monta uutta muistoa helmassa. Muutaman kerran kävi kiusaus härnäämässä, mutta voitinpas, en vilkaissutkaan nettiin.


Sen sijaan ihmettelin kuulasta maisemaa, että kuinkas se nyt siinä taas on, niin tyynenä ja vahvana.


Ja mutustelin pipareita glögin kyydittämänä. Eikä kyllästyttänyt laisinkaan.


Mutta jotain vallan uuttakin tapahtui. Koko perheen voimin, kurkut suorina lauloimme joululauluja nyt puhtauttaan loistavassa tuomiokirkossa. On se vain niin, että kunnon antaumuksellinen veisuu, olipa se sisällöllisesti lähes mitä tahansa, tekee sielulle hyvää.

Mutta jotta meidän loma olisi perinteiden mukainen, kuului siihen armotonta tavaroiden siirtelyä paikkojen a (=peltovarasto), b (=kaupunkipihasauna), c (=mökki) ja d (=anoppila) välillä. Ihmeellisiä aarteita sitä ihminen mukanansa kuljettaa, muuta ei todeta voi!

Päivän viisaus:


"Sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää."


Tästä jatkan eteenpäin, harhailua elämässä armon vuonna 2009. Tervetuloa mukaan jatkamaan matkaa kanssani!