Unelma / House of my dreams

Kukoistavan kauniin päivän pääteeksi kirjaan muistiin ja liimaan mukaan tähän elämääni kuvaavaan avoimeen albumiin unelmieni pariisilaistalon. Sen ohitan vähintään neljästi päivässä eikä kertaakaan, etten katselisi Häntä sillä silmällä. Kuin lempeä vanha täti, hieman pyylevä ja viisas, sydämellisesti huolehtii asukkaiden lämmöstä ja hyvinvoinnista. Lukitusta porttikäytävästä, tädin vyöstä, pilkottava puutarha vaikuttaa yhdeltä seudun kukoistavimmista. Parvekkeille asukkaat ovat asettaneet viherkasveja ja petuniat kukkivat viehättävästi.




Siellä täällä Madamen kivimekolla lentelevät reliefilinnut, kaislikossa tepastelevat kurjet ja köynnökset kurottautuvat kohti seuraavaa taskua.




Vuosi sitten talossa oli asunto vuokrattavana, 160 neliötä, mutta vuokra...hui. Huokaisu, ehkä vielä joskus. Toisaalta on hyvä olla unelmia ja ruusuisia mielikuvia. Olisi varsin surullista huomata, ettei Madame niin ihana ollutkaan. Gardienne (talkkari) olisikin kenties tympeä, alakerran naapurit nipoja lasten leikkimisestä koituvista äänistä, kaikki muutkin asukkaat outoja hienohelmoja. Ohikulkumatkan unelmana Hän ilahduttaa elämässäni kenties sittenkin eniten.

Chinatown in Paris

Kävin eräänä päivänä hieman virittymässä tunnelmaan. Ostin kiinalaisia ruokia, ihastelin halvoissa posliinikaupoissa ja ennen kaikkea irtaannuin omasta neliökilometrin kokoisesta arkiympäristöstäni.

Retkelläni jäin ihmettelemään, että tiesivätköhän Pariisin kiinalaiset tänne muuttaessaan päätyvänsä monessakin tapauksessa näinkin hurjiin taloihin asumaan. Eivät poikkea paljoakaan Pekingissä näkemiini... Asuintaloissa väri pelkkää betonia, koulu räikeän muovinen, keskimääräinen huonekorkeus kadulta arvioituna reilusti alle kaksi metriä. Toimivatkohan hissit? Hieman surullinen olo tuli, myönnettäköön.

Terveen paperit / Well enough for Chinese?

Olen saanut kokea sen minkä miljoonat JOUTUVAT läpikäymään ennen hyväksymistään uuteen kotimaahan. Sillä erolla, että tiesin olevani "puhdas". Mutta silti, täytyy myöntää, hieman jännitti papereita noudettaessa. Olimme nimittäin toissapäivänä Kiinan viranomaisien määräämässä terveystarkastuksessa. Nyt voi Mr. Vilijonkka halkea työ- ja perhe oleskelulupaa maahan, pitäkääs peukkuja!


On tarkastettu tarttuvat taudit verikokeella, sydänkäyrä tsekattu ja tietysti röntgennillä huolehdittu, ettemme tuo maahan keuhkotautia. Ja piti lupaamani myös etten harrasta psykoosia. Sanoin lääkärille, etten ainakaan tänään.


Ja nyt paljastus: Rakasta röntgenkuvia! (Rakastaa sanan käyttö on tarttunut Alvalta, joka ainoastaan rakastaa tai vihaa, välimuotoa ei lähes 7-v:n maailmassa ole.) Olen monen monituista kertaa suunnitellut rtg-kuvasermiä. Se olisi aika veikeä jossain oikeassa paikassa. Tai valoverhona. Pienillä hopearenkailla yhdistetty toisiinsa. Tai peräti yhdistetty siimalla ompelemalla. Joka tapauksessa, aika paljon alkaa materiaalia olla koossa. Muutama keuhkokuva, selkärangasta useampikin (on muuten aika hieno), yksi pikkuvarvas ja yksi iiiiso koko ylävartalosta. Muutama lisää ja 1,5 neliötä koossa. Suihkuverho uuteen kotiin?

Ps.
Tällä todistetusti terveellä sydämelläni toivotan kaikille teille lukijaystävilleni iloista ystävänpäivää! Kiitos teille olemassaolostanne.

Taltiointia / Saving memories

Yhden päivän verran luulin meidän saavan muuttaa mukanamme ainoastaan viisi kuutiota tavaraa. Se luulo sai minut paniikkiin. Ajatuskulkuni ei varsinaisesti ollut järkevää tai loogista, mutta eteeni tupsahteli ihmeellisiä kauhukuvia kuinka tytöt unohtavat kokonaan kuluneet neljä vuotta. Jotenkin muistot muka olisivat vain tavaroihin sidottuja.


Juuri edellisenä päivänä olimme käyneet kaikkien neljän tytön vaatekaapit läpi ja karsineet pienet ja hyljeksityt yksilöt pois. Eteisessä tönöttivät kaksi suurta muovikassillista tekstiilejä odottamassa hyväntekeväisyysvaatekeräystä. Ja silloin välähti: Muistojen peitto! Paljon materiaalia - monia täkkejä! Niihin voisi kietoutua, köllötellessä nyprätä ja muistella.

Eikä aikaakaan kun sakset jo raksuttivat paloiksi kauluspaidat, potkuhousut, mekot ja puserot, myös muutaman kaulahuivin ja kirpparityynyliinan. Jännetupentulehduksen jo varoitellessa himoissani leikkelin. Luova työ käynnistyy pakon edessä, niin se on.


Värit jakautuivat neljään kasaan; punavalkoinen, vaaleanpunaoranssi, sininen ja vaaleanvihreä. Ompelukone esille ja hurauttelemaan, tästä syntyy elämäni toinen tilkkutäkki. Kaikista pelottavinta on se, että punavalkoinen kasa houkutteli eniten. Kun yhdestä säikähdyksestä selvisin (saamme mukaan nimittän koko kotimme) seurasi toinen. Onkohan minulla alkamassa punainen kausi?! Kauhistus sentää, siinä riittää toveksi sulattelemista.

"Elämiä!" / Theme of the weekend

Kaunis sää hyväili pariisilaisia koko viikonlopun. Aurinko piristi kirkkaalla kevättaivaalla, olisi ollut suoranainen synti jäädä sisälle järjestelemään ja potemaan flunssaa. Maanalaisen sijasta hyppäsimme autoon, jottemme menettäisi hetkeäkään valosta. Emmepä olleet ainoat liikenteessä ja pääsimme osallistumaan kunnon sunnuntairuuhkaan, joka aina vain hämmästyttää pikkukaupunkityttöä.


On lupauksien lunastamisen aika. Olemme neljä vuotta onnistuneet välttämään Disneylandin, suuren eläintarhan, talvisirkuksen ja katagombit sekä monet muut. Eilen kuitenkin ulkoilun lomassa lähdimme nauttimaan luonnon ihmeellisyyksistä eläintarhaan. Kuopukselle oli tärkeätä mennä katsomaan hiirivauvoja...


Ei näkynyt hiiriä, mutta onneksi sentään apinavauvat olivat kotosalla, sekä monet muut riemastuttavat olennot.


Ystävättäreni hiljattain tiedusteli onko meillä näkynyt hiiriä. Yleisen kaupunkitieämyksen mukaan leipomotaloissa on aina hiiriä! Kielsin tiukasti nähneeni moisia. Hiiret eivät minua omakotitaloissa harmita, mutta ajatuskin urbaaneista kerrostalohiiristä kavahduttaa. Tänä aamuna kuitenkin tajusin valehdelleeni, onhan meillä ollut hiiri jääkaapissa jo useamman päivän! Sinne se syntyi keskimmäisen kätösistä ja siellä tuo vartioi juustojamme. Hyvin on kasvatettu, mitään ei ole nakertanut!

Opettelemme luopumista / Donation to mice babies

Muuttovalmisteluja monella tasolla. Aina voi kuvitella muuton olevan vain roinan pakkaamista, karsimista ja järjestämistä. Mutta se on myös oiva tilaisuus arvioida rutiineiden järkevyyttä ja todellisia tarpeitaan.

Pitkään olemme kuopukselle hokeneet: "Olet jo kolme vuotias, vain vauvat juovat tuttipullosta, voit jo ihan hyvin nukkua koko yön..." Joskus harvoin hän onkin, todennäköisesti vahingossa, nukkunut illasta aamuun, muuten 1-2 kertaa yössä tullut luokseni pullo kourassa sojottaen: "Maitoa." Ja en sitten ole jaksanut ruveta säätämään...


Eilen sitten päätettiin luopua pulloista lopullisesti. Lahjoituksen saajiksi Cilla valitsi hiirivauvat, kun apinavauvat saivat jo marraskuussa tutit. Pullot illalla riviin parvekkeelle, tuikku hiiriäidille merkiksi ja piirretty kortti mukaan. Eipä kulunut pitkään kun pullot jo katosivat. Hetkistä myöhemmin kuuluu kauhea kirkuminen, ulvonta ja paniikki-itku. Koko perhe ymmärtää lahjoittajareppanan tajunneen tapahtuneen todellisen laidan. Niin hän olikin, mutta kauhistus johtuikin siitä, että vielä oli löytynyt yksi pullo eikä se ollutkaan ennättänyt mukaan! Tilanne korjaantui tuikun uudelleen sytyttämisellä ja pullo viereen odottamaan hakijaansa.

Yö meni melko hyvin, yhtä pientä kohtausta lukuunottamatta. Aamulla taisi pieni katumus tulla, mutta tunnin huudon jälkeen ylpeys murtui ja aamukaakao juotiin muumimukista ja aamiaiseksi katosi yksi kuivettunut Runebergintorttu. Älkääs nyt naureskelko siellä meidän terveellistä aamiaista, tortussa oli sentään korppujauho tehty ruotsalaisesta täysjyvänäkkäristä ja taikinan rasva oli margariinia. Kyllä Runebergintorttu aina croisantin voittaa!

Runeberginpäivä / Finland's national poet Runeberg's Day

Meillä Runebergia juhlitaan aina. On vieraita torttukaffeella ja punssilla, runonlukua, muotokuva sekä runokirjat kotialttarilla, ollaan käyty ihailemassa soihtukulkuetta Vanhassa Porvoossa. Olemme jatkaneet perinteitämme vuosia ja lapset ovat ne omaksuneet, jopa koomisen totisesti. Tänään päivän vääryys on ollut liian vaatimaton kahvihetki. Leivonnaisia oli, mehuakin oikein ostettu, kultareunaiset kahvikupit katettiin...mutta valitusta ja marmatusta kuului... sillä vieraat puuttuivat!

Eivät kelvanneet selitykset kahden perheenjäsenen alkuillan silmälääkärireissusta, ei flunssaisesta kuopuksesta, ei kiireisestä arkipäivästä. Ja silloin se paljastui, Inna ja Alva luulivat päivän olevan yleinen vapaapäivä Suomessa, Suuri Juhla, lähes jouluun ja juhannukseen rinnastettavissa. Tietyllä tavalla olen ylpeä, olemmehan onnistuneet välittämään lapsillemme kunnioittavan asenteen traditioita, kulttuuria, porvoolaista identiteettiä kohtaan. Tästä on hyvä jatkaa kohti seuraavaa juhlaa.


Perheen vuotuinen leivontasessio ajoittuu useinmiten Runeberginpäiväaattoon. Niin, tämän Suuren Juhlan valmisteluja siis. Eilen sattui vielä sellainenkin onni, että laskiaispullaa tuli leivottua samalla kerralla. Lapsiraasujen onni oli katossa, kaikki kuusi kättä taikinassa. Viiva seinään ja pullaa poskeen, tämä oli nähkääs aikuisikäni neljäs kerta pullanpaistossa.

Pientä valmentautumista / Getting ready for the move

Piipahtaessamme loppuvuodesta Pekingissä ostin itselleni matkamuistoksi pienen kirjasen. Siinä on useamman sadan sivun verran merkkejä, monimutkaisuusjärjestyksessä, kukin merkki viidellä eri kirjasimella piirrettynä. En ymmärrä siitä mitään, paitsi hinnan 170 yuania (n.1,70 euroa).


Minusta kirja tuntui kädessä mukavalta, luotettavalta, eräänlaiselta raamatun, sanakirjan ja muistikirjasen yhdistelmältä. Enkä ole ainoa perheessämme joka kirjaseen ihastui. Kuopus nimittäin on kohtuullisen tehokkaasti sen ominut. Muuten hän ei erityisemmin kirjoista ole kiinnostunut, mutta tämä pieni pääsee hyvin usein leikkeihin mukaan. Kenties hän alitajuntaisesti valmistautuu tulevan kotimaansa kielen omaksumiseen.


Ja saapa nähdä millaisiin sääolosuhteisiin saamme tottua. Yritän valmistautua pakottamalla itseni katselemaan tällaisia kuvatuksia hillittynä, hermostumatta, valmiiksi kalisematta. Minulla oli sellainen hölmö ajatus meidän muuttavan seuraavaksi paikkaan, jossa palmut huojuvat, pillillä juodaan kookosmaitoa suoraan pähkinästä, sandaaleissa tallustettaisiin ympäri vuoden. Toisaalta, kenties yllä raportoiduissa olosuhteissa pysyy jalat vakaammin maanpinnalla ja paluu Eurooppaan joskus tulevaisuudessa on helpompi.

Ammatinvaihdos edessä / Street finding, again

Maalari maalaa,
kokki kokkaa,
lentäjä lentää,
ja tämä dyykkari dyykkaa.

Kysymyksiä äidille osa 2:
-Äiti, mikset sä voi jättää tavaraa kadulle?
-Voin toki huonon jättää, heh heh, mutten hyvää tavaraa tietenkään!

Jälleen kotimatka koulusta muuttui bodaukseksi, paikalle sattuneen mamman apulaiseksi värväämiseksi, järjestelyksi kenen lapsi työntää mitäkin rattaita, loppujen lasten kädet täytettiin laatikoilla. Ja Hra Leipuri alakerrrasta sai myös viikon pakollisen hauisharjoituksen kantaessamme litimärkää löytöä kolmanteen kerrokseen.


Vaan kyllä kannatti. Kolme desiä Suomesta tuotua mäntysuopaa ja esiin kuoriutui tamminen työpöytä. Juuri minun makuuni.


Lieneekö ympäristön vaikutusta, mutta juuri tammi on nykyisellään lempipuuni. Niin kauniin harmaa, tiivis, mielenkiintoinen pienine tummine viiruineen, painava, hieman vakava muttei synkkä, luotettavan kova.


Laatikkojen pohjissa leimat kertovat pöydän historiasta. Se on palvellut vuosikymmenet viereisessä valtionkoulussa. Todellinen souvenir!


Ja pientä sisustusprojektia vielä: kirpparilta löydettävä sopivat messinkiavaimet vetimiksi, ellen sitten sorru yksinkertaisesti menemään viereisen korttelin lukkosepän pakeille.

Olenpa tässä jo komiikan puolelle menevässä dyykkailussani miettinyt valmiiksi tulevaisuuden ammatinvaihdoksen. Kiinan keikan ja lapsetsuomalaisiksisuomivuosien jälkeen palaan Pariisiin. Poimin farmarirättisitikkaani kaduilla lojuvia aarteita, pieniä huolenpitotoimenpiteitä ja sitten pikkuruiseen kauppaani myyntiin. Voin myös tarjota sisustussuunnittelua, johon sisältyy vanhojen huonekalujen etsintä.

Vain putiikin nimi puuttuu! Vilijonkan villit, Kaapin paikka, Vilijonkka&co, Vilijonkan vintti?

Värimuistoja / Colour memories

Aamuinen keskustelu:
-Äiti, oliko silloin teeveetä kun sä olit pieni?
-Oli toki, oli jopa väritelevisioita, mutta meillä oli mustavalkoinen. Ja minusta värilliset olivat tavattoman rumia sekä räikeitä, suorastaan ikäviä katsoa. Mutta meidän teeveen kuoret olivat punaiset, varsin söpö.
-Ahaa.
Asia oli sillä loppuun käsitelty lapsen taholta.


Mutta minulle jäi punainen kummittelemaan. Meidän auto oli myös punainen, olisin halunnut asua punatiilisessä talossa, huoneeni tapetit olivat punaiset. Koko kouluikää edeltävän ajan ehdoton lempivärini oli punainen. Oli suorastaan petturuutta kun vanhempani vaihtoivat tilalle vihreän auton.


Ensimmäisellä luokalla punainen lempiväri sai väistyä vaaleanpunaisen tieltä. Saimme vahaliidut koulussa ja minun possunpunainen liitu loppui muutamassa viikossa.

Pikaisen tummanruskean kauden jälkeen siirryin kymmenkesäisenä vaaleansiniseen. Olin vakuuttunut sen sopivan minulle, luulin sen korostavan kivasti harmaavihreäkeltaisten silmieni omaa väriä!?


Kentires aktiivinen partiourani, tai mikä lie, ajoi minut metsänvihreisiin ajatuksiin. Kaikki olisi minusta voinut olla vihreää yli puoli vuosikymmentä. Kuultuani vihreän rauhoittavasta vaikutuksesta innostuin siitä entistä enemmän. Kenties vihreän vaikutuksesta aikuistuin varsin rauhallisesti, ehkä liiankin kiltisti.


Kesken ensimmäisen Ranskan matkani (1995) keltainen ilmestyi elämäni. Janosin sitä, himoitsin kirppareilla kankaina, unelmoin auringonkukista kotiini, tungin sitä opintotehtäviini - sopi tai ei. Oli kyllä hankala sairaus tuo keltainen, hyvin intensiivinen. Loppui sentään muutamien vuosien päästä.


Täydellisenä yllätyksenä miellyin seuraavaksi oranssiin. Oranssia valkoisen rinnalla, mustaa piristämässä, harmaata keventämässä. Oranssia siellä, hieman täälläkin. Varovainen täytyy olla ettei tule liikaa, mutta vaatekaapissa on oltava muutama oranssi rytky, keittiössä kokkailu sujuu iloisemmin oranssilla kapustalla, päiväunet oranssin viltin alla ovat herkkua. Maistuvaa, mausteista, energistä, hieman rajuakin oranssia. Sitä saa nyt olla.


Toisaalta, huomaan samanaikaisesti mieltyväni läpinäkyvään. Onkohan se väri? Harsonohut kangas, kiiltävä pleksi, jo hieman naarmuinen vanha lasi ja puhdas vesi. Kenties ihastus läpinäkyvään liittyy yleiseen haluuni ymmärtää itseäni ja elämää paremmin, nähdä läpi kirkkaammin. En sentään ole toistaiseksi hankkinut läpinäkyviä vaatteita!