Kriisin paikka

Alkuillan saunomisen rohkaisemana vilkaisin peiliin. Puhtaalta näyttää, mutta samalla kovin vieraalta. On läiskiä, roikkuvia luomia, ties mitä ikääntymisen merkkejä. Ja kaikki tämä vaikka juuri aamulla sivelin hipiälle 30 suojakertoimen voidetta, jossa luvattiin suojata niin ikääntymiseltä, maksaläiskiltä kuin rypistymiseltäkin.


Jos edelleen huomenna peilistä näkyy samannäköinen daami, niin siirryn lähistöllä hääräävän luontaisleipurin asiakkaaksi. Luulisi savikakkusten toimivan vähintään samalla teholla kuin kallis kermainen voiteeni.

Lepoa ruumiille ja sielulle

Sadepäivä. Hiljaiseloa: radiosta lastenohjelmaa ja muovailuvahan muodonmuutoksia. Tihkusateen suoma lupa venyttää aamu pitkäksi. Ei kiirettä mihinkään. Paitsi minulla lääkäriin antibiootinhakureissulle, josta lisäksi lupa jatkaa lepoa vaikka aurinko palaisikin...


Sadepäivä. Silloin lainataan isän saappaita ja laahustetaan. Niin ettei huussiin ennätetä ajoissa. Koska sadepäivänä otetaan rennosti paratiisissakin.

Paratiisissa

Joka kesä naapurin vanha herra toivottaa meidät tervetulleiksi paratiisiin. Samaan hengenvetoon hän naureskelee kuinka rantaelämä on kuin työsiirtolassa olisi, hommat eivät lopu kesken vaan joka aamu saa aloittaa alusta.

Niinhän se on. Paratiisissa jokainen on haluttu ja tarpellinen, jokaiselle riittää työtä ja lepoa, sopivassa suhteessa.

Taiteilijaelämää

Kuljin pitkästä aikaa Eteläistä Hesperiankatua. Lapset hyppelivät eivätkä käyttäytyneet laisinkaan kuten kuvittelen töölöläislapsien sirosti kadulla kulkevan. Kaikesta hälinästä huolimatta katseeni tarkentui erääseen jyhkeään oveen kiinnitettyyn kylttiin. Olen nähnyt sen satoja kertoja ennenkin, asuinhan opiskeluaikana viisi vuotta viereisessä korttelissa. Silloin kyltti teksteineen ei erityisemmin puhutellut, nuorta ja vihreää taideopiskelijaa. Mutta tänään lukiessani sanan "taiteilijakoti" jokin romanttinen tunnelataus ryöpsähti minussa.


Millaista olisikaan asua tuossa talossa? Kymmenet taiteilijat naapureina, säätiön valitsemana, todennäköisesti yleisesti arvostettuna taiteilijana. Huikkaisimmeko naapureiden kesken parvekkeelta huomenet? Laittaisinko salaattia asukaskunnan kriisikokoukseen, jossa pohdittaisiin liian äänekästä kolmannen kerroksen sopraanosaksofonia ja muiden flown häiriintymistä? Miltä oikeasti näyttää ateljeen pohjoinen valo paperin pinnalla?

Sitten kun lapsukaiset ovat lentäneet pesästä voisin haluta asua tuossa talossa. Parasta ruveta hommiin, jotta tulen valituksi! Aivan aluksi lienee syytä valita oma ala...

Mökkeilyn alkeet

Nautinnollisen yksinkertaista elämää. Linnun laulua ja niin edelleen.


Eilen taidettiin uutisoida kuinka urbaaneille suomalaisille puulämmitteisen mökkisaunan lämmittäminen on koko päivän projekti, jopa hellan sytyttäminen tuottaa vaikeuksia. No mutta eikös se ole aivan luonnollista, jos missään muualla ei harjoittelemaan pääse?


Minun heikko kohtani on leipominen. Enkä voi edes syyttää harjoitusmahdollisuuksien puuttetta! Mutta toisaalta, Henricssonin leipomon omenapiirakka katosi pikkusuihin ennen kuin ehdin edes harkita kuvaamista. Jätän jatkossakin leivonnan suosiolla sen hyvin taitaville.


Ja keskityn mökkeilyyn. Kuljen kori kädessä tönöltä saunalle, vien ja haen tavaraa, kannan koria rannalta huussille, autolta toiselle tönölle... Siten ne päivät sujuvat, vaikkei saunaa lämmittäisikään!

Ihmeitä

Tuntuu niin juhlavalta saada poimia tuulen pitkin pihamaata riepottamia pyykkejä. Illan hämyssä, juuri ennen kosteuden laskeutumista, nostan valkoiset maasta - ne ovat edelleen puhtaita, raikkaita, valmiita päälle puettaviksi.


Pekingissä on ollut viime päivinä ongelmia ilmanlaadun kanssa. Virallisen tiedotteen mukaan ilmansaastetaso oli 100, vain hieman heikkolaatuista ilmaa. USA:n suurlähetystön katolla on myös mittauslaitteisto - asteikko oli loppunut lauantaina kesken, sillä saastetaso oli kohonnut yli 500:n. Mitä uskoa?


Juuri nyt taidan luottaa silmiini. Suomessa kuiva pyykki on vielä illallakin raikasta ja vitivalkoista, vastapäinen saari näkyy, ei vain häämötä. Meri kimmeltää, lapset pulikoivat, leipovat hiekkakakkuja. Hengitän syvään ja ihmettelen keveyttä.

Suomalainen juhannus

Voikohan tämän perinteisemmin juhannusaattoa viettää?






Lapset kiskoivat lipun salkoon, koivunoksat tuoksuivat kaikialla talossa, nautimme vilahtavasta auringosta ja ystävien seurasta, neljä tyttöstä opettelivat kymmentä tikkua laudalla sekä kokeilivat kyykkää. Grillasime makkaraa ja illan päätteeksi poltimme kokon, sekä pelkäsimme puhelinjohtojen puolesta...

Muun ajan tästä viikonlopusta olenkin taistellut läppärini kanssa internetin käytöstä. Juuri nyt näyttää taas toimivan, ilmeisesti, mutta ei tunnu maan vaihto yhtään vähentävän säätöä. Ongelmat ainoastaan muuttivat muotoaan! Insinöörihän tässä pitäisi olla pärjätäkseen tietokoneen mielenilmauksien kanssa. Pahempi tyyppi kuin uhmaikäinen muksu! Taidan suositella tietotekniikan opintoja tyttärilleni heidän pohtiessa ammatinvalintaa! Niin, onhan minulla sentään insinööripuoliso, mutta toisella puolen maailmaa ei moisestakaan paljoa hyötyä ole. Kohta painan publish postia, saapa nähdä kuinka käy!

Ensimmäinen vuorokausi

Kaukana tuhansien kilometrien päässä ovat punapapujäätelö, merileväsipsit ja vihreän teen makuiset pastillit. Emme kaipaa laisinkaan.


Nyt ahmitaan, nautiskella ei oikein ennätä, on kiire. Tehtaalta juuri noudetut pusut on syötävä tuoreeltaan ja hyvin pikaisesti, sillä lapsilla ei tunnu olevan hetkeäkään aikaa tuhlattavaksi. Leikkejä serkkujen ja ystävien kanssa on odotettu pitkään.


Itselläkin on vauhti päällä. Vaihdoin kesärenkaat, katsastin kulkimen, hankin internetin, tapasin vuokralaisen, kuurasin kesäasunnon, etsin kananpoikaa, päivitin kuulumiset usean ystävän kanssa, katsoin dokumentin, söin savukalaa.


Näinhän se aika kuluu kuin siivillä, vaikken lentää osaakaan. Hyvä meno.

Poimintoja kujilta / Picks from the alleys

Mitä tapahtuukaan kun kaltaiseni paatunut bloggaaja ei pääse purkamaan päivittäistä luovuustarvettaan?

Kun tällaiseen tilanteeseen Kiinan valtion toimesta kuukausi sitten jouduin olin ensin hyvin surullinen ja harmissani, ärsyyntynyt ja muutaman päivän sitä märehdin. Mutta sitten alkoi tapahtua. Ymmärsin voivani kirjoittaa pieniä pakinoitani muutenkin sekä voivani sortteerata kuviani ilman blogiajatusta. Ryhdyin tekemään kirjaa! Kirjailija Vilijonkka, kuulostaapa kivalta.

Ja siinä kolme viikkoa kuvia säädettyäni päätin järjestää taidenäyttelyn, yhteenvedon ensimmäisestä vuodestani Aasiassa. Edellisestä näyttelystä olikin kulunut jo yli vuosi, joten oli aika toimia, ettei kynnys kasva liian korkeaksi. Näyttelyn pituus oli suhteessa sen järjestelyaikaan, eli viime keskiviikkona Galleria Katartissa (kotonamme) oli vilskettä ja vilinää aamusta iltaan, sen yhden päivän. Minulla oli erityisen hauskaa valokuvataiteilijaa leikkiessä, yleisöä kävi neljäkymmentä ja suurin osa teoksista sai uuden kodin!

Tervetuloa näkemään parhaat palat!

Aluksi hieman tunnelmointia uuden vuoden koristeiden ja punaisen merkeissä.




Puikahdus hutonkiin, satoja vuosia vanhojen materiaalien lähettyville.




Ruokasalissa linssi tarkentui kujien toistuviin yksityiskohtiin, kuten kaivonkansiin ja ovenkolkuttimiin.






Yläkerran askarteluhuoneessa vilistivät kehätien ruusuaidat.




Onneksi olkoon, selvisit näyttelyn loppuun. Saat muistoksi käynnistäsi valita mieleisesi pinssin, kuten muutkin näyttelyvieraat tekivät. Vaihtoehtoina kattotiilenpää, kaivonkansi ja tähti ovennupista.



Seuraava postaus onkin hieman toisenlaisista maisemista, sillä eilen saavuimme tänne kesäiseen (?) Suomeen. Olen viimeiset 12 tuntia yrittänyt miettiä kummasta aivan rehellisesti pidän enemmän, Pekingin 38:n asteen helteestä vai Porvoon vaakasuorasta kesäsateesta. Jään asiaa edelleen pohtimaan.