Työhuone!

Syysvaatteiden hakureissu varastolle inspiroi sisustamaan työhuonetta. Maaseutuvarastossamme oli kaikkea ihanaa, enemmänkin mitä yhteen työhuoneeseen tarvitaan tai mahtuu, suuri rautainen Kärpäsen koulun kello ei mahtunut edes kuvaan! Vanhan kellosepän sivutyöpöydän päälle tulee kahvinkeittopiste. Roskakorin on hyvä olla riittävän suuri, jotta pohjalle hylättyjen ja jo unohtuneiden luonnoksien pariin voi tehdä argeologisia retkiä. 50-luvun rulokaappiin sysään kaikki toimistossa välttämättömät tympeät virallisten papereiden mapit sekä sen reistailevan printterin. Valurautasänkyyn istutan vieraat oikaisemaan jalkansa ja nauttimaan kahvikupposen, toisinaan otan itse rennosti. Yhden seinän tapetoin tummaksi, lautalattiat saavat lähes valkoisen maalipinnan tai päinvastoin. Rue Fourcroylta pelastamani hieman futuristisen pöydän ääressä kirjoitan ja käyttäydyn siististi,  varsinaisen suuren työpöydän nappaan kotoa kuopuksen huoneesta, ehkei sen katoamista kukaan huomaa? 

Työhuoneessa näkymä selkiytyy, ajatukset pääsevät hurrigaanin matkaan, syntyy uutta, ikuistan ja tuotan. Tämän työhuoneen seinät vain vielä puuttuvat. Kodin yhteydessä tai välittömässä läheisyydessä sen pitäisi olla, en vain ole vielä ratkaissut miten ja missä. Kiinassa sijainti oli täydellinen: makuuhuoneen ja saunan välissä, kolmannessa kerroksessa kaukana ensimmäisen kerroksen eteisen ja keittiön hälinästä. 

Taitaa olla Vilijonkan unelmalomaviikko meneillään...

Pieniä syystuumia

Loppujen lopuksi ei pöllömpi syksy. Kaunista ainakin on ollut,  Korkeasaaressakin kaikki hyvin. 

Viiden ja puolen vuoden takaiseen Pariisista Pekingiin menevään muuttokuormaan pakkasin neljät uudet nahkakengät, sillä arvasin oikein ettei näihin neljänkymmenen jalkoihin Kiinasta virsuja löydy. Niillä on ollut hyvä kulkea ja kokea, suutarillakin olen jotain niistä käyttänyt, mutta nyt on käyttökunnossa enää mukavaakin mukavammat kissakoirakengät. Olisiko tämä vaje riittävä syy saada aikaiseksi pieni retki entiseen kotikaupunkiin? Ainakin voi haaveilla, jo siitä tulee hyvä mieli.

Urasuunnitelmia

Pakkasin lasten kahvilaleikin talviteloille, ettei mahdollisen talvitulvan tarvitse kuljettaa pannuja pitkin tonttia kuten muutama vuosi sitten. 

Viimeisenä kahvilan aukiolopäivänä oli emännällä näemmän unohtuneet pullat uuniin sekä hella siivoamatta. Jätin ne kuitenkin talven huoleksi. Minä näet olen lomalla, enkä meinaa rättiä muiden sotkujen korjaamiseksi heiluttaa. Kuvataideopettajaksi minut on kouluun palkattu, mutta toisinaan tunnen olevani puuhakas ylikoulutettu siivooja. Vaikka kuinka ohjeistaisin oppilaille luokan siivouksen ja he jopa innolla osallistuvat niin yleensä puolet välitunnista menee minulla rätin aisaparina. No jaa, toisaalta ihan oikea siivoaja käyttää hanskoja eikä siten ehkä kärsi haljenneista sormenpäistä. Hän myös osaa jättää työhönsä kuulumattomat sotkut huomaamatta. Pystyisinköhän minä tekemään vain ja ainoastaan minulle  kuuluvia tehtäviä loman jälkeen? Voisin yrittää. 

Se jää nähtäväksi, itsestä ja omasta vaatimustasostahan kaikki on kiinni. Tällä viikolla rentoudun tekemällä vain mukavia eli mm. järjestelemällä! (Puolivakavissani tässä suunnittelen nykyisen pestin loputtua sellaiseksi, mitä ne nyt onkaan, järjestäjäksi ryhtymistä. Vaikka sivutoimisesti. Nyt loma jatkuu omatoimiohjauksessa järjestäjätyöharjoittelulla kaoottisessa portaanaluskomerossamme.)

Iloista viikkoa!

Juhlia taas, koska ne ovat elämän suola!

Kaksi viimeistä viikkoa olen vaivihkaa järjestänyt juhlia. En kuitenkaan näitä kuvien pienen rakkaan legomiehen hiljan olleita kekkereitä, vaan yllätyssyntymäpäiväjuhlia 43 vuotta täyttäneelle miehelleni! Kenties hieman imelää, mutta erinomaisen hauskaa. Niin olin täpinöissäni, että juhlailtana kameran unohdin kotiin. Niinpä valokuvien sijaan ilta on ikuistettuna juhlaväen lämminhenkisissä muistoissa ja ehkä joissain satunnaisissa kännykkäotoksissa. 

Koska juhlapaikka oli kodin sijaan naapurustossa sijaitsevassa suloisessa huvimajassa oli salaiset valmistelut kohtuullisen helppo suorittaa, mutta toisaalta kuljetettavaa kertyi paljon: palleja, Karibia-tunnelman luomiseksi palmuja sun muuta pientä rekvisiittaa, astiat 21 hengen illalliselle, myrskylyhtyjä, puoli keittiötä... (eikä mies huomannut viikon kuluessa tavaran katoamista laisinkaan!). Mutta oi, kyllä vaivannäkö kannatti. Olisiko sankarin silmät jopa hieman kostuneet Tukholmasta ja Uumajastakin saakka saapuneiden ystävien laulaessa Sä kasvoit neito kaunoinen?  

Sydämellinen kiitos ystävät!

Varhainen jyystäjä

Hyvin nukutun yön jälkeen havahduin varhain ja lähdin köpöttelemään aamuhämärässä olohuoneeseen.    Melkeinpä säikähdin, sillä terassilla metrin päästä ikkunasta repi kettu saalistaan. Painoi tassullaan sitä lautaa vasten, hampaillaan riuhtoi ja jyysti, kunnes taisi havahtua läsnäolooni ja luikki tiehensä jättäen saaliin jälkeensä. Hih, ihan pelkästään tätä elämystä varten kannatti karata maalle, sillä kettupa oli käyttänyt esikoisen varvastossuja purulelunaan! Vielä tuossa eilisessä kuvassahan ne ovat ehjät. Kyllä olisin ihmetellyt tossun muuttunutta olomuotoa, jollen olisi sattunut näkemään kolttosta verekseltään. Maalla sattuu ja tapahtuu. 

Vilijonkka karkuteillä

Perheen nauttiessa kaupunkiriennoista karkasin minä maalle, todistamaan syksyn saapumista ja hiljaisuutta.Viimeisellä tienpätkällä ajoi lisäkseni vain ujeltava ambulanssi. 

Nautin maatumisen kosteasta tuoksusta, hiljentyneestä luonnosta, huvilan ilmavuudesta. Illalliseksi wokkasin tiikerirapuja ja chiliä, jumppaa siivitti sympaattinen dokumenttifilmi etiopialaisesta hiv-orvosta, seuraavaksi kömmin viileään vuoteeseen ja nukun hyvät yöunet vailla huonoa omaatuntoa omasta kuorsaamisestani. 

Uutisissa väittivät sään viilenevän tulevina päivinä. Kyllä se vain passaa, oikeastaan kuulostaa suorastaan mukavalta. Leppoisaa viikonlopun jatkoa kaikille!

Vastarintaliike

Maahanmuuttajataustainen oppilas kysyi minulta mikä on se juuri mainitsemani "mause". Häkellyin, mutta en niinkään kirjainvaihdoksesta tai ettei tuo pieni ihminen tiennyt mitä "lause" tarkoittaa, vaan kuinka hän muistutti omaa kuopustani sekä hänen vilpittömän uteliaalla ja tiedonnälkäisellä katseellaan että sanan muuntumisella. Tuollaista se kommunikointi meidänkin kotona on. Sanat ovat sinne päin, usein merkitys tarkoitettua toinen. Luokkaretkeä kutsutaan partioleiriksi, roikkumisen sijaan rikutaan ja sitten kompastutaan rantamäntyjen juureksiin. 

Oppilasta ajatellessani uteliaisuuteni heräsi. Kuinka vanhana hän on Suomeen muuttanut, onko muutto ollut vapaaehtoinen vai pakon sanelema, onko lapsi uudessa kotimaassa asuessaan yhtä muutosvastarintainen kuin meidän kaksi nuorempaa? Muutosvastarinta, se on perheessämme viikon sana. Olemme vanhempina saaneet kuulla kunniamme useampaan kertaan. Törkeästi rakensimme uuden huvilan, vaihdoimme "ihan hyvän" kiukaan miehen oman yrityksen "kiviläjään" ja vielä kaiken kukkuraksi menin kaivamaan saunanpolulta pois ne neljä törröttävää teräväkulmaista kiveä. Millään järkisyillä ei kuulemman voi perustella tällaisia älyttömiä tekosia. Onkohan tämä syvä muutosvastarinta osa normaalia lapsen kehitystä vai liittykö se aiemmin koettuihin muutoksiin? 

Vaikka juuri nyt en tätä marmatusta jaksaisi enää yhtään voin vain kuvitella kuinka viiden vuoden kuluttua makeasti nauramme tällekin muutosvastarintamalle.

Koti-ikävä

Mitä kaipaa pieni 9-vuotias koti-ikävissään Kiinasta eli maasta jossa eli kolme ja puolivuotiaasta kahdeksanvuotiaaksi? Kirjaanpa muistiin, nyt kun vielä sormet ovat kosteita tyttären kyynelistä.

Sistershopia, pienen tytön taivasta, American Girl Doll -kauppaa, elämyksellistä formaldehydihuuruista kaaoshuonetta, josta ei päästy koskaan ulos ilman säkillistä nukenvaatteita kera myrkytyskurkkukivun.

Sushiravintoloita, jollaiseen lupasin hänet myötätunnonpuuskassa heti pikimmiten viedä. Auttanee pahimpaan suruun, vaikka aika kaukana toisistaan ovatkin ne sikäläiset ja täkäläiset.

Eläinkauppaa, meidän talonyhtiön kulmassa, jossa myytin ylihintaan kaikkien kulmakunnan lapsien rakastamia alikokoisia eläinlapsia.

Lähipuroa, sen limaisia mutkia, sammakonkutua, solinaa, keväistä puiden kukkaloistoa.

Sanlitunia, Pekingin ainoaa aidosti elävää ostaria, jonne Marimekkokin on sittemmin rantautunut.

Ja viimeiseksi sai kakistettua vielä ikävöivänsä koulua. En ihmettele.

Voi toista, niin me hänet olemme jo kahdesti sijoiltaan riistäneet. Ensiksi pois "hänen Pariisista" ja sitten Pekingistä. Mutta ihmeen hyvin on tämä viimeinen siirtyminen kuitenkin sujunut. Pariisin jättäminen oli  kuopukselle huomattavasti rankempi ja enemmän ikävöintiä aiheuttanut muutto. Välillä kuitenkin on tärkeää saada muistella ja kaivata, kyynelten kera.

Kaikki ne vuodet...

...toivoin pääseväni vaikka viikottain mielenkiintoisiin näyttelyihin. Kuvittelin kuinka SITTEN  Suomessa sivistän itseäni oikein todella, olen sellainen aktiivinen itseään kehittävä taidekasvattaja. Saldo on jäänyt kuitenkin hävettävän laihaksi. Koko keväänä sain aikaiseksi kaksi näyttelykäyntiä ja kesälläkin rahtauduin jälleen vain yhteen (1!) näyttelyyn. Toisaalta Steven McCurryn valokuvanäyttely piirtyi verkkokalvoilleni varmasti kymmenen muun näyttelyn edestä. Niin taitava ja viisas kuvaaja. Idolini!

... kaipasin myös Akateemisen kirjakaupan paperin- ja painomusteentuoksuisille käytäville inspiroitumaan, valitsemaan, joskus jopa ostamaan. Sinne olen sentään päässyt, mutta yleensä kiireen kanssa kelloon jatkuvasti vilkuillen, ahdistuen hinnoista, valinnnanvaikeudesta harmistuneena. 

...haaveilin kuinka sitten sinne suomalaiseen metsään pitkin syksyä menen opettelemaan sienestämistä. Jo pitkin kesää haastattelin taitavia ystävättäriäni milloin ja millaiseen metsään sinne kannattaa mennä. Tämän projektin aloitinkin viikonloppuna ihanassa syysripsinnässä, aivan hiljaisessa kangasmetsässä. Ristiin rastiin kuljin ja löysin runsaasti täysmätiä ja -matoisia tatteja. Ja sen viheliäisen ampiaispesän, jonka asukkaat suuttuivat astuttuani sen littaan. Kaksi syystäkin ärhäkkää ampiaista pistivät minua vaatteiden läpi reiteen ja sääreen. Palasin kotiin siis tyhjine koreineni ja sieniveitsen sijaan kaivoin esille  antihistamiinit. Silloin vielä nauratti.

Eilen sääri kuitenkin herkistyi pistolle niin, että se turposi nilkkaan saakka ja pistokohtaan ilmestyi märkää, Niinpä päätin tällä kertaa retkeillä kohti lääkärin vastaanottoa. Kotimatkalla sienisaaliin sijaan korissa kolisivat antibiootti-, kortisoni- ja antihistamiinipillerit.

Ja nyt lupaan itselleni, etten enää sorru Sitten kuin -elämään. Ihan totta.

Saunomisfilosofiaa

Meidän perheessä pidetään saunomisesta. On pidetty aina. Siellä minä miehenikin tapasin ensimmäisen kerran! Saunassa ovat syntyneet kaikki perheen tärkeät päätökset, alastomana keskustellessa kun ei voi muuta kuin olla avoin ja rehellinen. Eivätkä lapset ole keskeyttämässä keskustelua, jos vain muistamme heittää riittävästi löytyä. 

Kiinan toisessa kodissa meillä oli pieni, noin paastearkun kokoinen sauna. Mutta kyllä sinne yksi Vilijonkan perhe mahtui, kolme suurinta tiukasti pakattuina penkille, keskimmäinen portaalle ja kuopus sykyrrässä lattialle. Oi, olipa se hauska yksityiskohta arjessamme siellä. Lähes päivittäin väänsin sen Savon termostaatista lämpiämään ja lauteilla kävimme päivän tapahtumat läpi. 

Aivan erityisen meditatiivista on maalla puukiukaan sytyttäminen. Voin hetkeksi karata yleisestä härdellistä, repiä ja rutata sanomalehden, pysähtyä hetkeksi vanhan painetun sanan ääreen, sivistää itseäni viikkojen takaisella journalismilla. Oppia Vilijonkan miehen lähteneen tutkimaan Borneon saaren monipuolista luontoa sen koommiin palaamatta. Huh, onneksi olen vain leikisti Vilijonkka!