Kaikella on tarkoituksensa. Kuten sillä, ettei vanhalle talollemme ole vielä löytynyt uusia omistajia. Näin olemme itse saaneet nauttia talon suloisesta joulutunnelmasta. Täten on kuopuskin päässyt asumaan talossa hetkisen, ensimmäistä kertaa elämässään.

Muuten kaupungin joulutunnelma on hieman hakusessa. Vanhastaan tuollaisen kauniin vaaleanvihreän yhdistää kevääseen, kuten myös pensaiden vesipisarat ja iloisesti pyöräilevät kaupunkilaiset. Mutta valoisaa joulumieltä onneksi löytyy!

Hyvää joulunpyhien jatkoa rakkaille lukijoilleni!

Perhe muuttaa

Viiden makuuhuoneen yhteisö muutti "lähistölle". Viimeisenä ulos tulleella pariskunnalla oli käsissään kaksi aarretta: vauva ja ruorikello. Tunnelma oli helpottunut, lähes hilpeä. Kurkistin ennen talon lukitsemista millaisen kodin he taakseen jättivät.

Talo oli uudehko, eikä mikään kaunokainen, mutta arkkitehtuuriltaan hyvin tyypillinen. Kadulta astuttiin lämmittämättömälle katetulle sisäpihalle. Saniteettitila heti ulko-oven vieressä oikealla (reikä lattiassa, ei pesumahdollisuutta). Yhteiskeittiö ja vesipiste löytyivät pihan perältä.

Pariskuntien makuunuoneiden ainoat ikkunat avautuivat pihalle. Osa heistä oli ottanut mukaansa kaiken, toiset jättäneet jälkeensä kokonaisen kaluston.

Kyläelämälle tyypillisiä sähkövirityksiä näkyi useampia. Kuten ovenpäällispeilejä. Ostetaankohan uuteen kotiin aina uusi peili suojaamaan pahalta?

Elettinkö tässä kommuunielämää parhaimmillaan vai pahimmillaan? Yksinäistä ei ainakaan ole ollut.

Hetki rinnakkaiseloa

Kaikki asukkaat eivät suinkaan lähteneet heti purkutöiden alettua. Itse asiassa monet jättivät kylän vasta edellisenä päivänä ennen oman talon purkua. Niinpä kaukaa maalta palkatun purkutyöväen ja kylän asukkaiden rinnakkaiselo oli mielenkiintoista seurattavaa. Ero myös minuun suhtautumisessa korostui päivä päivältä.

Työläiset olivat hilpeitä ja varmasti onnellisia työnsä olemassaolosta sekä selvästikin ulkomaalaisiin tottumattomia. Toisinaan uteliaasti hyppelivät tiilikasojen keskeltä katsomaan kuvia kameran ruudulta, sitten viittoilivat kenestä pitää seuraava kuva räpsäistä.

Kyläläiset sen sijaan kokoontuivat kadunkulmiin pohtimaan elämän suuntaa ja aavistuksen kyräilemäänkin. Välttelivät kontaktia työläisiin. Minuun jo tottuneina eivät välittäneet hitustakaan, enintään naurahtivat ja vastasivat tervedykseni.

Paitsi viimeisenä päivänä, jolloin tapahtui jotain hyvin poikkeuksellista. Ohikulkija tuli luokseni ja ohjasi minut muutaman korttelin päähän katsomaan jotain. Paikalla oli poikkeuksellisesti 30 poliisia ja mekkala valtava. Vanhukset eivät halunneet jättää kotiaan, kaivinkone heilautti jo kauhaansa asukkaiden vasta kannellessa täkkejään ulos. Poliisit eivät minusta välittäneet, mutta nuorehkot kyläläiset tulivat sanomaan oikein englanniksi ikävän vaativaan sävyyn: "No, no, no... Go home."

Älkää hyvät ihmiset sanoko ulkomaalaiselle täällä Suomessa "Palaa kotiisi." Kerronpa, että se sattuu ja paljon, siitä ei kuivin silmin selviä ja mihin sitä ihminen menisi kotoaan?

Koti, mikä se oikein on? Minun kotona nukkuu ydinperheeni, lähistöllä on työ ja koulu, keittiössä vanhat Arabiat ja liinavaatekaapissa anopilta perityt Marimekot. Miehen flyygeli ja minun työpöytä. Naapurustossa jopa ystäviä. Kodissa elämme tavallista arkea.

Mikä on sinun kotisi?

Kaunis ele

Palasin erään kauniin talon luokse päivittäin. Seurasin sen riisumista, yritin hieroa kauppoja taidokkaasti valmistetuista ikkunaristikoista punakypäräisen työnjohtajan kanssa, joka vain naureskeli ja pyöritteli minulle päätään. Ei useasta yrityksestä huolimatta tuntunut ymmärtävän.

Ja sitten tuli lumimisade, kylmyys ja ankeus. Palasin jälleen talolle, joka olikin yön aikana muuttunut pelkiksi valkohattuisiksi tiilikasoiksi. Huomatessaan minut työnjohtajalle tuli hoppu, lähteä pois luulin, mutta kuinka ollakaan hän vain kipaisi nappaamaan sivusta pienen ristikon. "Ole hyvä, tämä on sinulle", hän sanoi ojentaen kaunista vihreää ristikkoa. Pahoitteli yhden kulman repeämää, eikä maksu tullut kuuloonkaan. Olinko saanut hänet näkemään toisin? Joka tapauksessa hyvä mieleni jatkui pitkään. Minulla on aarre.

Hyvästit Bai Xin Xhuangille

Menneinä viikkoina on tapahtunut paljon postattavan arvoista, kuten menestyksekkään näyttelyni pitäminen ja purkutyön kourissa vääntelehtivän kylän sureminen. Olen vain ollut kovin saamaton Kiinan palomuurin läpäisemiseksi, joten Blogistania on ollut vain kaunis uni. Mutta nyt kolmantena joululoman Suomi-aamuna sain yhteydet kohdalleen ja tästä tämä jälleen lähtee.

Viimeiset kolme viikkoa ovat olleet raskaita. Olohuonettani, rivitaloalueemme ja lasten koulun naapuria, hävitetään. 500 vuotta vanha kylä on tullut tiensä päähän. Asukkaat on karkotettu pois katkaisemalla sähkö ja vesi sekä huudattamalla kaiuttimista propagandaa 14 tuntia päivässä. Kuului meidän pihalle asti, onneksi ei sentään sisälle!

Työ on edistynyt järjestelmällisesti ja hurjalla tehokkuudella. Sadat muualta tuodut työläiset moukaroivat ensin katot ja sitten seinät tiilikasoiksi. Jokainen kutakuinkin ehjänä selvinnyt tiili kilkutetaan käsin veitsellä puhtaaksi ja kannetaan kuorma-autojen lavoille.

Myös kaikki puiset ikkunanpuitteet, ovet ja jäljelle jääneet huonekalut pistetään palasiksi ja kuljetetaan valtavina kuorma-autolavallisina pois. Maisemaa vallitsee keikkuvien keltaisten kypärien kerhot. Tuntuu kovin epätodelliselta.

Aamuisin herätessäni ja iltasella silmäni sulkiessa luomilleni ilmestyy kuva, jossa tiilivaltameri velloo, tiilipuhdistusveitsien kilke käy ja viimeiset talot huutavat pelkoaan. Tunnelma ei ihan heti taida minulta unohtua.

Paniikissa

Salaa mietin melkein joka välissä, että milloin voisin taas valoisan aikaan karata kylään. Pyhänäkin, että mahtaisinko kehdata jättää lapset keskenään jo toistamiseen samana päivänä. Sillä minut on riivannut lähes maaniseksi luokiteltavissa oleva paniikkikuvaaminen. Räiskin mitä sattuu, mistä sattuu. Pääasia kunhan on oikein monta otosta kotiin tullessa. Ulkohuussin seinä, kivihiilisavikädet, toinen huussin seinä, tyhjenevä kuja, hyljätty kaappi... kaikki kelpaa, kunhan kuvaan tulee jotain. Tässä ei taida olla tolkkua, järjestelmällisyys puuttuu ainakin tyystin.

Jos on maassa monta asiaa kummasti, niin täytyy myöntää etteivät omatkaan ajatukset juuri nyt kovin selkeitä ole. Toivottavasti edes viranomaisilla on selkeä käsitys mitä purettavan kylän paikalle tulee!

Näyttelyäkin taas suunnittelen. Sellaisesta pää menee vaan yleensä entistä enemmän sotkuun.

Oikeastaan olin aamusta matkalla tylsästi Ikeaan hankkimaan uuden kodin loppuja vähäpätöisempiä huonekaluja, kuten sohvia, kirjahyllyjä ja tuoleja. Mutta kuin ylemmän tahon johdatuksesta keksin ensin poiketa koululla hakemaan palkkani. Niin törmäsin kollegoihin, jotka kutsuivat mukaansa vierailulle kiinalaiseen peruskouluun. Ehdin sännätä hakemaan kamerani kotoa, joten hyvät ystävä, tervetuloa tekin vierailulle lentokenttätyöntekijöiden jälkikasvun kouluun!

Luokkahuoneiden ovista sisään kurkkiessa tunnelma oli aavistuksen unelias, mutta siellä täällä käytävillä kaikui kuorolausunta ja hölinä.

Kahden aamutunnin ahkeroinnin jälkeen verryteltiin paikat ja heräteltiin aivot. Kaiuttimista mies huusi rytmiä ja musiikki raikasi.

Pääsimme Kiinan lipun alle seuraamaan kuudesluokkalaisten matematiikan tuntia. Keskittymistä, viittaamista, seisaaltaan vastaamista, ryhmätyötä, ryhmien aktiivisuuden pisteyttämistä, ablodeja, intensiivistä opetuksen seuraamista. Uskomaton oppimisen halun tunnelma. Enkä usko sen olleen vain vieraille näyttämistä, sillä turvallisuuden tunne välittyi jokaisen lapsen olemuksesta.

Toki koululla näytti ulkoisestikin asiat olevan kunnossa. Hieno urheilukenttä, siistit opetustilat ja hiiltä yllin kyllin takapihalla odottamassa talven kylmiä kuukausia.

Näin ovat minunkin asiani hyvin, sillä päivän elämyksen voimalla inspiroidun vähintään viikoksi olemaan aktiivinen.

Havahduin etäisyyteen

Markkinapaikka ei Pekingissä kovin suurta alaa tarvitse ollakseen "ihan toimiva". Tältä kevyenliikenteen väylältä saanee ihminen lähes kaiken tarvitsemansa:

Kyyhkysenmyyjän ja rotanloukkupöydän jälkeen oli sympaattinen hepokattikauppias sirittäjineen.

Ja seuraavaksi tarjolla oli edelleen tuoreen lämpöisiä veitsiä.

Kulkiessani uteliaisuus kasvoi, että mitä seuraavaksi, jotain pientä kivaa, tuollahan on oikein pöytä liinalla!

Mitäs tuosta ympäröivästä huiskeesta, luonnollinen asiahan tämä, hampaiden hoidattaminen.

Tajusinpa taas olevani kohtuullisen etäällä Pohjolasta.