Suomettuminen osa n. 5

Esikoisen "viikon uudet asiat" kuvaavat mielestäni loistavasti sitä, kuinka vaikeaa on ulkomailta käsin kasvattaa lapsi todella suomalaiseksi. Toki kieli, tietyt tavat ja perheen oman mielenkiinnon kohteisiin liityvät suomalaisuudet välittyvät lapsille, mutta moni muu jää opettamatta. Maanantaina palasi koulusta kotiin pöllämystynyt tyttö: "Mitä ovatkaan HIFK ja Jokerit?! Toista pitäisi kuulemman kannattaa?". On selvitetty myös jehovantodistajat ja tänään muistuttaa, ettei Suomessa tarvitse hätääntyä vesipullon kotiin unohtamisesta, sillä kaikista hanoista voi juoda.

Kuopuskin on oppinut uutta: "Meidän ortodoksien tärkein juhla on pääsiäinen, kristittyjen tärkein juhla on joulu. Luterialaisetkin viettävät joulua. Ja muslimit syövät kalaa koulussa." Opit kaivannevat hieman tarkennusta.

Itse olen kartottanut erinnäisiä virastoja neljä kuukautta rohkeutta kerättyäni. Tunnen olevani suorastaan vaativa, sillä hain lapsilisää, ilmoittauduin työvoimatoimiston asiakkaaksi, ilmoitin esikoisenkin olemassaolosta Kelaan, otin hänelle tapaturmavakuutuksenkin. Ja viikon kohteliaisuuden kuulin siellä työvoimatoimistossa: "Usko sinun olevan itsetyöllistyvä, annan sinulle jatkoksi vain puhelinajan kuukauden päähän." Mitä ihmettä siis yleensä menin koko virastoon? Ehkä vain aikani kuluksi.

Ruuhkaa melkein

Paljon tuolla tapahtuu, kuulaassa autiuudessa ja tyhjässä hiljaisuudessa. Vaikka astelukemat eivät paljoa Pekingistä eroa tuo lumi kaikkine ulottuvuuksineen talveen suurta riemua ja elämään vaihtelua. Ihana Suomen talvi!

Ikävästä taas

Huolimatta ajoittaisesta ikävästä entiseen nautin nykyisestä kotiseudusta täysin sydämin. Jokaisella kävelyllä näen jotain kaunista ja inspiroivaa tolkuttoman maantien sijaan. Tarkemmin ajateltuna luulen ikäväni olevan enemmänkin kaihoa siihen entiseen elämäntapaan, ulkomaalaisuuteen, seikkailuun ja sosiaalisuuteen paikkakunnan sijaan. Toisaalta myös tämän hetkisessä elämäntilanteessa on samankaltaista epävarmuutta ja jännitystä, mutta en aivan osaa siitä samalla tavalla nauttia.

Entäpä kuinka aika jo kultaa muistoja huikealla nopeudella! Alan muistaa kylä- ja purkutyömaakävelyni yhtä sympaattisina kuin tammikuisen hämäräköpöttelyn Helsingissä. Paluumuuttajasensuuria?

Lääkettä ikävään

Sen verran iski koti-ikävä, että valmistin ensimmäistä kertaa elämässäni kaikkien kiinansuomalaisten lempiruokaa Gong Bao Ji Dingiä. Onneksi muuttokuormaa valmistellessani ennakoin tämän tilanteen ja sujautin muuttolaatikon tyhjään kulmaan kunnon chiliä, sichusuanin pippuria ja papusosetta. Kanan ja vihannekset hain lähikaupasta.

Maapähkinät kuorin ja paahdoin omin kätösin, suomalainen purjo toimi yllättävän hyvin kiinalaisen sukulaisensa korvikkeena ja lopputulos oli tunnistettava!

Pöydän katoin kiinalais-suomalais-japanilaisesti ja sain ateriasta perheeltä poikkeuksellista kiitosta. Näin sai esikoinen samalla hetkellisen helpotuksen asettumisahdistukseensa. Kuinka ollakkaan, kulttuurien yhteentörmäys, koulujärjestelmän erilaisuus ja harrastusmahdollisuuksien valinta ovat aiheutaneet haasteita. Nyt olisi maltti valttia. 14-vuotias itse tuumasi, että olipa Kiinassa helppoa, kun vaihtoehtoja ei ollut. Älykäs havainto.

Metsästystä

Suomen talvipakkaset yllättivät meidät toissapäivänä tuomalla mukanaan perheelle yhteisen harrastuksen metsästyksen muodossa. Yhtenäisellä kiihkeydellä seuraamme ansoja ja testaamme erilaisten herkkusyöttien toimivuutta.

Kahdessa vuorokaudessa olemme saaneet jo kahdesti saalistakin. Ensimmäinen oli syvän harmaa ja oikein pulska. Toinen olikin yllätyksekseni vaalean ruskea ja valkovatsainen sekä varreltaan hoikka. Miten tulikin mieleen kyseessä olleen pariskunta.

Vaikka metsästyskausi jatkunee vielä joitain viikkoja toivoisin saaliiden jäävän tähän. Myös eläinrakas kuopus olisi helpottunut. Kutsumattomien vieraiden kuvottavuudesta huolimatta on hän huolissaan ja kiinnostunut niistä jokaisesta koko sydämestään. Aina hiirien suloisista viiksistä hentoon hännänpäähän saakka.

Boikottiinko?

Mies palasi eilen hurjasti köhivänä Kiinasta. Ideani entisessä kotimaassa tehdyn tavaran ostoboikotista sai täten lisäpontta. Tunnen kuinka omantuntoni vuoksi minun on muutettava kulutustottumuksiani. Nyt kun se on siis mahdollista. Kiinassa asuessa boikotti olisikin ollut hieman hankalaa!

Lehtitietojen mukaan valtavat saasteet johtuvat talouskasvusta, siitä kun kiinalaiset kuten muutkin ihmiset maapallolla haluavat parempaa ja enemmän. Halutaan kulkea muodikkaissa vaatteissa, asua lämpimissä taloissa, soittaa hienoista puhelimista,

saada alle moottoroitu ajoneuvo,

pakata perhe mopon sijaan omaan autoon,

ja sitten seisoa kärrypolun ruuhkassa. Pekingissä kaupungin päättäjät ovat edesauttaneet yksityisautoilua satsaamalla kuuden kuusikaistaisen kehätien rakentamiseen samalla jättäen esimerkiksi metrolinjat ja -pysäkit minimiin. Ja koska kaukaa esikaupungista on päästävä kuitenkin töihin niihin tavaraa suoltaviin tehtaisiin tarvitaan taas lisää autoja... Ja kustannustason ollessa edelleen jokseenkin halpa myös koko muu maailma haluaa siellä valmistettuja tavaroita. Entä kuinka pitkälle minä voin boikotissa mennä? Vaikka vaate olisi valmistettu jopa Suomessa, niin mistä on kangas tai värjäämisessä käytetty väri tullut? Entä Ikean Puolassa valmistettujen höyhentyynyjen sisus? Tai Hollantilaisen huonekasvin muoviruukku? Tai Suomessa painetun nuottivihkon kierreselkä? Tieto tuntuu olevan hankalasti saatavissa. Airamin lampussakin lukee vain valmistuttajan olevan Airam, valmistusmaan jäädessä salaisuudeksi. Jo nyt aloin arpoa millä intensiteetillä tämän boikottihaasteen otan vastaan - selkäranka hohoi!

Lapioitavaa ilmaa

On vaikeaa päästä eroon vanhoista viiden vuoden ajan rutiineiksi iskostuneista tavoistaan. Tietokoneen avatessani vakiokierrokseeni kuuluu Pekingin ilmanlaadun tai laaduttomuuden tarkistaminen. Ei olisi tänään kannattanut mennä moisille sivustoille. Pala nousi kurkkuun ja hirvittää ajatus siitä, että mies ja niin monet ystävät ovat siellä tälläkin hetkellä. Viimeisen vuorokouden huippusaastelukema oli 755, kun epäterveellinen ilma alkaa 150:stä ja kaikki nettisivustojen grafiikatkin loppuvat viiteen sataan. Onneksi myönteistä kehitystä on sitten lähtöni tapahtunut, sillä vuoden vaihteesta lähtien myös paikalliset ovat saaneet kerran tunnissa päivitettyä tietoa ilmanlaadun tilasta ja täten osaavat paremmin huomioida hengitysilman laadun ulkonaliikkumista suunnitellessaan. Mihin tuo kaikki kakka johtaakaan? Mitä minä voi asialle tehdä? Vähintään ostaa mahdollisimman vähän Kiinasssa valmistettua tavaraa eli olla ostamatta mitään. Sattuipa sopivasti tämä minun kaupastaostokammo, vaikka kirppareita en sentään hylkää.

Synnintunnustus

Aivan kortinurkillamme osoitetaan mieltä jokaisena arkiaamuna kahden ja puolen tunnin ajan. Mielenosoitukset ovat itsessään äänettömiä ja pidättyväisiä, mutta kiinalaiseen tapaan käytössä oleva visuaalien materiaali on yliampuvan runsasta, suurta ja kuvottavuuksilla rehentelevää. Eihän siinäkään sinäänsä mitään ongelmaa ole, kuvat puhuvat puolestaan. Minun ärsyyntyneisyyteni johtuu siitä, että 8- ja 11-vuotiaat lapseni joutuvat näkemään nämä kuvat kaikkina yhdeksän ja kymmenen kouluaamuinaan. Toki löytyisi vaihtoehtoinen reitti kouluun, mutta sillon matkan pituus lähes tuplaantuisi. Tänään kotiin palatessani ja ohittaessani mielenosoituksen vakiopaikan muistin, että huomenna taas kuopus kävelee hieman vaille kymmenen kuvien editse, vilkaisee niitä, ehkä hieman ihmettelee ja ennen kaikkea turtuu!

Ja silloin minä sen tein, varkauden. Riuhtaisin paljain käsin liikennemerkeistä bandorollien ripustamiseen käyttettävät nippusiteet ja rautalangat. Ja tunsinpa vielä pientä mielihyvääkin. Tavallaanhan minä vain siivosin meidän kaikkien yhteistä kaupunkitilaa. Mutta teinkö oikein, väärin vai oikein väärin? Mielenosoittajien mukaan heillä on lupa toimintaansa, mutta ihmettelen kuinka voi olla sallittua pitää esillä näitä kuvia keskellä Helsinkiä, kun niille ei edes television kuvavirta vedä vertoja. Tilannepäivitys: Varkauteni aiheutti näyttelyyn päivän tauon. Tänään ovat kuvat ja heput normaalisti paikoillaan. Ärsyynnyin taas, kuvat oksittavat. Soitin tällä kertaa poliisille kysyäkseni onko tämä ihan oikeasti sallittua vai ei. Komisario sanoi tapauksen olevan tuttu ja tutkinnan alla. Vähintään kuvien päivittäinen pakkokatsottaminen on paheksuttavaa, mutta nyt tutkitaan täyttääkö toiminta pahoinpitelyn kriteerit. Eli enpä ole ainoa herkkänahkainen.

Perhe kynnyksellä

Perhe on unelmiensa kynnyksellä. Monet niistä ovat jo hyvin lähellä, toiset taas kauempana. Haaveillaan iltapäiväleikkikavereista, luokan muutaman coolin jalkapallotytön halveksunnan kohteena olemisen loppumisesta, kodin ulkopuolisesta haastavasta työstä, oman yrityksen todellisesta käynnistymisestä, terveellisemmästä ja herkullisesta ruoasta, hyväksymisestä pääsemään erinomaiseen tanssiopetukseen ja että ikätoverit kutsuisivat mukaan. Koskaan ei tiedä missä järjestyksessä asiat toteutuvat. Elämme aika haastavaa ja kutkuttavaa aikaa, sanoisin.

Taidoista

Olen taatusti useaan kertaan sortunut tälläkin areenalla päivittelemään ja suorastaan halveksumaan Kiinassa bongaamiani virityksiä, niitä hupaisia arjen tarpeiden täyttämiseksi tarvittavia luovia ongelmanratkaisutapoja. Ja samaan hengenvetoon ainakin ajatuksissani olen sitten huokaillut, kuinka ihmeen ihanasti siellä kaukana Pohjolassa kaikki on niin laadukaasti ja hienosti. Ja nyt kun olen täällä ihmeen ihanassa Pohjolassa ovat arjen vaateet ja maan kustannustaso paljastuneet minullekin. Niinpä kaikenlaisista muista aiemmista suunnitelmista huolimatta päädyin juuri hetki sitten lähettämään työpaikkahakemuksen koulutustani vastaavaan työhön. Ja sorruin ajattelemaan kuinka "ne kaikki muut hakijat" ovat varmasti niitä mielikuvieni laadukkaita ja hienoja...

...kunnes nostin katseeni lattianraosta kattoon ja totesin, että jos "ne kaikki muut" ovat yhtä laadukkaita ja hienoja kuin meidän suomalaisen makuuhuoneen listoittajan ammattitaito ei minulla pitäisi olla suurta pelkoa huomisesta. Joten nyt pää pystyssä kohti uusia haasteita - jos vaikka haastatteluun pääsisin.