Perhe hutongissa

Lapset eivät halua koskaan minnekään, kotona vain nyhjäisivät kaikki lomapäivät. Erityisesti kuopus laittoi 6-vuotiaan tarmolla kampoihin lähtiessämme "perheen puolivuosittaiselle hutonkikierrokselle". Hän kuulemman vihaa kiinalaisia, kun tuijottava, koskevat hiuksiin, taputtelevat. Kiepaisin hänelle peittävän huivin päähän ja mutisin jotain kasvatuspsykologisesti aneemista pullossa kasvaneista lapsista, jos aina vain kotona ollaan...






Päivän taittuessa nyt jo illaksi voin todeta retken onnistuneen ja hyvä mieli jatkuu vain. Heti ensimmäiseksi tapasimme tädin, jonka hersyvästä naurusta ja paijailusta ei loppua tullut. Moneen kertaan kuulimme kujilla lapsien laskemista, tiedusteluja kotimaasta, kauppias tarttui tilaisuuteen harjoitellakseen englantia. Osuipa taidekirjakaupan kulmalla kohdalle vanhempi herra, joka kertoi käyneensä Helsingissä ja risteilleensä Viking linellä Ruotsiin...

Sellaista on elämä hutongissa: välitöntä ja uteliasta. Kaikki mahtuvat mukaan, niin pyjamaviuhahtelijat, rastakoirat kuin korttia pelaavat riksakuskitkin, ja me! Taisipa jopa kuopus pitää päivästä, sittenkin.

Luistinradalla nähtyä

Ostoskeskuksen aukiolla on pieni jääkaukalo. Toisen kerroksen kaiteen yli on viehättävää katsella luistelijoiden liitoa. Pakostakin kuvittelen seuraavani tulevaisuuden luistelijatartähtösten valmennustuntia...





Eilisen tuokion tähtiluistelija kuitenkin oli jo vanhempi herra, joka kuulokket korvilla antautui musiikin vietäväksi, tanssi ja pyörähteli luistimilla kevyesti kuin perhonen, sulavasti, silmät lähes suljettuina ja hymy huulilla. Ei hän erityisen taitava luistelija ollut, mutta tunnetta löytyi senkin edestä.

Milloin viimeksi itse upposin johonkin noin syvästi? Ei tule heti mieleen.

Aamulla

"Jumankekka" huudahti hän 40-vuotislahjansa nähdessään. Niin, vaikkei heti uskoisi, ovat tämän instrumentin tahdissa tuhannet kiinalaislapset laulunsa oppineet. Tuosta läheisestä vanhan rojun kaupasta sen löysin, verstaan puolelta tosin, neljän vuoden puupölyt päälleen keränneenä, kaappipinon päälimmäisenä keikkumassa. Shanghai nro 652:sta tuli Monsieurin tämän hetkisen kokoelman kuudes kosketinsoitin. Kaikilla on hetkensä ja tilanteensa, laittavat soittajansa tyystin eri melodioita soittamaan.

Pienistä asioista, kuten surkuharmooneista, saatta olla suurta iloa: yksilötasolla musiikillista irrottelua milloin Abban milloin Paciuksen tahdissa ja perhetasolla iltajammailun merkeissä. Ehkäpä vielä ennen joulua saamme järjestettyä suomalaisyhteisön veisuuillan - mitenpä muuten lapsemme enkelitaivaat, maaonniinkauniit ja suvivirret oppisivat? Sitä paitsi viimeisistä koti-ikävän kyyneleistä on vierähtänyt jo liian pitkään.

Miltä kuulostaa Pekingin suomalaiset?

Peruskuulumisia

Viimeisessäkin perheenjäsenessä velloo nyt vatsatauti. Se punainen emalimalja on viikon aikana huolellisesti kiertänyt läpi kaikki makuu- ja kylpyhuoneet. Eipä meidän perheessä aivan tällaista lasarettia ole ennen leikittykään. Hurjan onnekkaita olemme olleet. Ja nyt taas yhtä kokemusta rikkaampia. Sunnuntaihin mennessä tervehdymme kaikki!

-----

Tuskastelen oman makuni kehittymistä, kun aina vain yksinkertaisemmaksi pitäisi koti saada. Jokainen vuokraemännän omistama huonekalu koukeroineen ärsyttää päivä päivältä enemmän. Kohta autotalliin ei mahdu edes pyöriä saati lavamoponi latautumaan kun heivaan sinne viikottain jonkin emännän huonekaluista pois silmistä.

Nautin heti aamusta iskeneestä tarmonpuuskasta. Ryhdyin järjestelemään kellarikerroksen suurta huonetta viihtyisämmäksi, jotta syksyn vierailla olisi leppoisat oltavat. Vähän kuin harjoittelisin tulevaa (?) uraanin B&B-emäntänä. Sisustuksen merkitystä viihtyisyyden tavoittelussa ei pidä väheksyä, varsinkaan ikkunattomassa kellarissa!

Tarmokasta viikonloppua myös lukijoilleni!

Juuri nyt

Alle kouluikäisenä punainen oli lempivärini. Meillä taisi olla punainen autokin ja punainen värikynä loppui paketista ensimmäisenä. Kunnes siirryin 7-vuotiaana vaaleanpunaiseen.

Sittemmin en ole mokomasta välittänyt. Pakon sanelemana kiltisti valmistaudun perjantaiseen valtion kansallispäivään kulkemalla punaisilla tossuillani punaisten lippujen välistä, ali punaisten lyhtyjen kohti nuolen neuvomaa oikeaa suuntaa.

Mikähän siinä on? Punaisissa on paljon mitä oudoksun. Punaiset marjat vain luulevat olevansa parhaita, punainen aate lienee jo muualla kulahtanut ajat sitten, huomiovärinä punainen lähinnä ärsyttää, perheen emalinen oksennusvatikin on punainen (ihan oikein sille!) eikä lapsistani yksikään punaiseen mieluusti pukeudu.

Apua, juhlista seuraava on joulu... Voisiko se sittenkin olla hopeinen?

Odottelin...

...ja viihdykkeeksi seurasin ohikulkijoita. Ei käynyt aika pitkäksi vaikka pitkä aika olikin.

Ilmaisia terveysvinkkejä

Syksy on alkanut osaltani harmittavan tahmeasti. Syytin siitä elokuussa täytettyjen vuosien määrää, 4-kymppisillähän ne krempat alkavat. Mutta tänään valaistuin luettuani miehen työnantajan huolehtivan ja valistavan kirjeen syysterveyden edistämiseksi. Syy viimeisen kuukauden aikana sairastamiini kahteen vatsatautiin, flunssaan sekä edelleen piinaavan jännetupintulehdukseen löytyykin väärästä ravinnosta!



Tänään se sitten alkaa, uusi terveellisempi elämä. Syysillalliseksi pitäisi valmistaa liljan sipuleita, jamssia, lootuksenjuurta kera valkoisen retikan. Ja päivän proteiinit saamme pehmeäselkäisestä kilpikonnasta - helppo nakki, niitä myydään elävinä eli tuoreina kalaosaston vesialtaissa. Lahtaustapa ja reseptit ovat vain vielä hukassa. Seuraavaan virkistysosaston kirjeeseen toivoisinkin myös niitä. Onneksi sentään muistivat kehottaa meitä kaikkia pukeutumaan sporttisesti tai edes rentoon takkiin! Saattaa olla tarpeen tuolla marketin ruokaosastolla karanneen konnan perässä juostessani.

Elämys

Kovan yrittämisenkin jälkeen innostun harvoin Pekingissä esiteltävästä kuvataiteesta. Minun makuuni kiinalaiset taiteilijat keskittyvät liikaa politiikkaan, elinten esittelyyn, unohtavat taidon merkityksen asian kertomisessa ja teokset ovat useinmiten yksinkertaisesti rumia. Onneksi viimeisen vuoden aikana olen löytänyt ja tykästynyt ulkomaalaisen pariskunnan omistaman UCCA- taidemuseon näyttelyihin. Esillä on sekä paikallista että ulkomaalaista tuotantoa. Viimeisin näyttely oli niin kiehtova, että keskimmäinen oli kerrassaan pakko viedä sinne toistekin! Hän kuljetti mainoskuvaa teoksesta mukanaan päiviä ja esitteli sen tapaamilleen aikuisille. Täten jatkan hänen aloittamaansa valistustyötä.

Saanen esitellä Erwin Wurmin Kapea talo.








Näin vaihteeksi vatsataudin kourissa palaan mielessäni Kapeaan taloon, muistan lapsieni reimun, taiteen voiman ja tunnen itseni heti paljon terveemmäksi!

Joulukoristeet?

Olimme Monsieurin kanssa juuri kohottamassa tuttavien jäähyväisillallisen alkumaljoja muutaman korttelin päässä kotoa, kun puhelin soi. Lapset olivat toista kertaa yksin kotona, joten enpä ihmetellyt kun näytössä näkyi soittajana Koti.




Keskimmäinen siellä hieman järkyttyneenä, sähkö on loppu, tuleeko joku auttamaan. Kylläpä taas ärsytti oma typeryys, etten ollut älynnyt tarkistaa sähkötilannetta. Kolmatta vuotta mennään ja edelleen takkuilee tämä prepaid-elämä, niin sähkön, kaasun, veden kuin puhelimenkin suhteen.

Monsieur palasi kotiin, sytytti kynttilät, kävi talonyhtiön toimistossa lataamassa kortin, sujautti kortin sähkömittariin, vaan mitään ei tapahtunut, pimeys jatkui vain. Sykäyksiä oli mittari entuudestaan pulloollaan eli vika olikin jossain muualla. Nyt ovat sähkömiehet selvitelleet ja korjanneet ongelmaa muutamaan kertaan ja saimme iltapäivästä naapurin puolelta vedetyt väliaikaiset sähköt. Oikein hienot ovatkin!



Uusien vetojen tietyt yksityiskohdat ehkä hieman ihmetyttävät, mutta toisaalta johdot tuovat etupihaan hieman persoonallisuutta ja kaipaamaani väriä kukkien jo kuihduttua.

Mielenkiinnolla jäämme seuraamaan kuinka pitkä on täkäläinen väliaikaisuus. Useassa remonttiasiassa meillä kotona Porvoossa se oli monta vuotta...

Metsään, sammaleita nuuhkimaan...

Syksyn tullen kasvaa halu valmistautua hyiseen talveen, myös täällä. Myönnettäköön, että jo kesällä aloitin hamstraamisen ostamalla kotiin tuomiseksi herkullisesti inspiroivan Neulo virkkaa kirjo jämälangasta -kirjan. Koska en ole vuosiin mitään neulonut ei jämälankojakaan ole siunaantunut. Niinpä tälläydyin tänään mukaan iloiseen naisseurueeseen kohti nelikerroksista lankamarkettia eli Wool Spinnig Cityä.



Hiljan jossain suomalaisessa akkainlehdessä oli ihana kuva ruohonvihreästä lankamatosta muuten valkoruskeassa sisustuksessa. Kuva on pyörinyt päässäni useamman viikon. Himoni vihreään ja ruohoon on kasvattanut itseään. Nyt bongasin kirjastani myös muutaman oivallisen sammaleisen vihreän jämälankaohjeen.

Eli iltapäivällä ajauduin periekspatrouvamaiseen käytökseen palaamalla kotiin muovikassi pullollaan tavaraa: bambupuikkoja kolmea eri kokoa ja niitä "puuttuvia" vihreitä jämälankoja yhtätoista sorttia. Ja puolustukseksi toki kuuluu kertoa kuinka kerrassaan halpaa olikaan... Hah, enhän minä edes tiedä lankojen nykyhintoja missään muualla kun en ole virkannut, saati bambupuikkojen hintalappua! Mutta koska alitajunnassa keikkuu kaukainen idea työelämään paluusta joskus tulevaisuudessa voinee toinen puolustus olla ammattitaidon ylläpito. Kyllä kai käsityönopettajan täytyy edelleen lankatekniikat hallita, vaikka se vain minun sivuaine olikin. Voi näitä selityksiä.

Nyt vain pika pikaa neulomaan virkkaamaan kirjomaan, jo viikonloppuna olisi metsäretki luvassa ja näillä säillä tarvitaan ylle lämmintä!