Kas kettu

Kettu oli kuin kotonaan. Tuskin mies oli sisään ennättänyt ketun jo tullessa haistelemaan kaivolle äskeisiä vedenottopuuhia. 

Tutkittuaan  aikansa kellahti levolle terassille, aivan eteemme tarkkailtavaksi. 

Ihmetteli ehkä, että mitäs tämä tällainen elämä on. Aikaisempina talvina on saanut ihan rauhassa luikkia tällä tontilla ja nyt ihmisiä ravaa yhtenään. 

Itsekin sitä ihmettelemme. Että taasko saamme olla täällä maalla? Ja koskahan tähän Suomeen tottuu, elämä muuttuu tavalliseksi vain? Meillä vanhemmilla on tietenkin Suomessa kasvaneina ja pitkään Helsingissäkin asuneina etulyöntiasema. Oli taas esikoisen luokkatoveri ollut pudota tuolilta, kun joutui selittämään mikä Hullut Päivät oikein onkaan. Lääkärinvastaanoton odotustilassa puolestaan hämmästytti kaunis saamelaisäiti lapsineen. Kotimatkalla sain selittää, että kyllä, saamea puhutaan ihan oikeasti, kuten juuri huomasimme,  ja Helsingissäkin on varmasti useampi sata saamelaista. 

Aina luullessani lasten tietävän ja osaavan kaiken tästä suomalaisesta arjesta tulee eteen uusi ihmeellinen asia. Eipä käy aika pitkäksi.

Pääsiäislomailua

Olemme nauttineet auringosta, kahvitelleet ulkona, tehneet pitkiä kävelyitä rannan tuntumassa, lapset leikkineet kuravellillä, tunteneet punan poskillamme. Olemme kerrassaan nauttineet tästä ihanasta pääsiäisviikonlopusta. 

Juhannuksesta nämä päivät erottaa vain vilvoittavan pulikointimahdollisuuden uupuminen. Hyvää pääsiäisviikonlopun jatkoa armaille lukijoilleni!

Sumussa

Aamulla saimme jälleen herätä kauniiseen kevätvaloon. Varhain oli sumupilvikin liikkeellä, joka säntillisesti oli syönyt koko saariston suihinsa. Mainisin haltioituneena asiasta aamuvirkulle kuoukselle:

-Katso, sumua!

-Hyiii...

-???

-Tyhmää Kiina-sumua.

Kauankohan menee kouluikäiselle lapselle oppia uuteen, että sumu on ihan neutraali, jopa positiiviseen kallellaan olevan kaunis ilmiö. Ei enää ulkoilua rajoittava, terveydelle vaarallinen, tympeältä haiseva, ahditusta synnyttävä sumu. Puoli vuotta ei vielä ole riittänyt.

Pitkänperjantain ateriamme oli mitä perinteisin kaloineen ja vihanneksineen. Kattaukseen paneuduin kuitenkin sen verran, että etsin lautasliinapinosta jokaiseen lautaseen sopivan servetin. Raitalautasiakin on kirppareilta näemmän kertynyt juuri viisi. Olisiko huomenna kukkalautasten vuoro?

Toosan inspiroimana

Tuolta Suomen toosasta tulee päivittäin kaikenlaisia kotien järjestely-, siivous- ja sisustusohjelmia. Ihan näin julkisesti myönnän, että minusta juuri ne siivous ja järjestyohjelmat ovat niin hauskoja, että haluaisin moiseen projektiin mukaan. En kohteeksi vaan ihan järjestelemään! 

Niinpä aloitin ihan näistä omista kotinurkistamme. Tilava eteisemme oli kaaoksen valtaama, mutta budjetin halusin pitää nollassa eurossa, joten työkaluina toimi karsiminen, järkeistäminen ja huonekalujen uudelleen järjestäminen. Yritin lisäksi kaunistaa yksityiskohtia. 

Ei pöllömpi, vai mitä? Tulenko teillekin?

Ohraisia unelmia

Aloitin ruohonkasvatuksen kerrankin oikein ajoissa, nyt kun pääsiäistarvikkeet olivat helposti saatavilla. Unelmoin täydellisen tuuheasta ja terhakkaasta, hyvin suuresta ohraruohosta. Itäminen alkoi lupaavasti, mutta vain osassa siemeniä. Lopputuloksen jo arvaattekin: ruohikosta tuli aneemisen harva ja horisko. Upeasta aidosta ruohomatosta ei ole tietoakaan ja yritelmän pitäminen pöydällä herättäisi lähinnä sääliä.

Niinpä saksin pikemminkin multa- kuin ruoholevyt suikaleiksi ja asettelin olohuoneen ikkunalautadalle. Näin nurmea katsellaan vain kauempaa sivulta ja harvakin näyttää lähes tuuhealta. Olen sittenkin tyytyväinen, etenkin jos se säilyy hengissä pääsiäiseen saakka! Millainen sinun pääsiäisruohosi on?

Vuoromökkeilyä

Tänä tavallisena perjantaina tänne pujahdin, sillä olin päivän lähistöllä töissä. Horjahtelin pettävällä hangella tontin laidasta toiseen ja ihastelin hujan hajan jätettyjä tavaroita - näytti kuin olisimme vain lähteneet käymään kylillä kauppareissulla. 

Pysähdyin kuvaamaan kohtuudella vihaamaamme rannanvaltaajakaislikkoa. Näyttelivät tänään kovin viatonta.

Leikit ihmettelivät minne pienet kädet ovat kadonneet. Vaihtelevastihan tuo nuoriso-osasto viimeisten kuukausien aikana on tänne rannalle halunnut. Tänään saivat tahtonsa läpi ja jäivät kaupunkiin isän kanssa, kuka askartelemaan, kuka kaverin kanssa leikkimään, kuka balettitunneille. Mutta itse olen varsin tyytyväinen, että saan olla täällä juuri nyt. Seurana koputtava tikka, katolla rapisteleva orava sekä hiljaisuus.

Huomenna taidamme tehdä vahdinvaihdon: mies pääsee hiihtomeditoimaan, minä riennän puolestani kaupunkiin säätämään nuorison menemisiä. Hassu järjestely, mutta kokeillaan nyt tätä, niin kaikki lienevät tyytyväisiä. 

Mainiota viikonloppua kaikille!

Allergialaiset

Kiinan kodin lähellä, aivan siinä likellä levittäytyi laajalle alueelle maissipellon laitan laiton hautausmaasta. Sinne ilmestyi vaivihkaa säännöllisen epäsäännöllisesti uusi kumpu.

Joskus jopa kaiverrettu hautakivi. Epävirallisen hautausmaan omanlainen epämääräinen tunnelma korostui hautojenlalkaisujuhlan aikaan ja vähän muutenkin.

Mutta mikä lie haudoissa minua kiehtoo. Jo lapsena kävin läheisellä kirkkomaalla kävelyllä ja haudat kiinnittävät huomioni missä ikinä kuljen. Kuten hiljan autolla Hietanieman hautausmaiden ohi ajaessani. Innostuin suorastaa matkaoppaan tavoin kailottamaan: "Lapset, tämä on luterilainen hautausmaa, ja tämä seuraava ortodoksinen. Tuolla hieman taaempana, jota emme tästä aivan näe, on juutalainen." Esikoinen kuunteli tyynenä, keskimmäinen kuuliaisesti jopa käänteli päätään ja kuopus tarkkaavaisesti kysyi: "Minne allergialaiset haudataan?"

Jaa-a. Hetken hymyilytti ja huvitti, allergialaiset, mistä moinen uskonto on kuopuksen päähän pälkähtänyt! Kunnes ymmärsimme, kouluruokailustahan tietenkin! Siellähän me olemme lapuissa kaikki rivissä erikseen mainittuina. 

Allergialaisiin vaan ei liene vapaaehtoisesti liitytä. 

Hamstrauskohtaus

Ruokakauppaan oli ilmestynyt hyllyllinen pääsiäisherkkuja: pieniä suklaamunia, suuria yllätysmunia, käärepaperikaramelleja, raesekoituspusseja, mitä kaikkea niitä onkaan. Riemastuin ja kahmaloin vauhdikkaasti ostoskärryyn pusseja enemmän kuin meillä on perheenjäseniä. Nyt on hamstrattava, huomenna näitä ei välttämättä enää täällä ole, rakeita ainakin kolme pussia, niitä emme viime vuonna saaneet lainkaan, apua, ei kai tuo vanhempi rouva tule minun  apajilleni, nappaanpa nopeasti vielä tuonkin pussin...

Kotona vasta sen tajusin, että kaikkea on vielä huomennakin saatavilla, jopa enemmän lähempänä pääsiäistä! Huomasin myös, että kalenterivuoden suuremmista juhlista ainoastaan pääsiäinen on ollut juhla, jonka olemme ulkomaanvuosinamme aina viettäneet kotona ensin Ranskassa ja sittemmin Kiinassa. Ranskassa konditoriakulttuurin sydämessä ei juhlaherkuttelun järjestäminen luonnollisestikaan tuottanut vaikeuksia. Sen sijaan Kiinan vuosina, jos mies ei sattunut käymään työmatkalla Suomessa juuri ennen pääsiäistä oli pupun jättämät herkut kovin yksipuolisia, ainoastaan Pekingin ranskalaisleipomon tekemää kaunista mutta hurjan kallista suklaata. Niinpä kuopus tuskin edes tietää, että pääsiäiseen kuuluvat rakeet, yllätysmunatkin taitavat olla kaukainen muisto useamman vuoden takaa. 

Jälleen kerran käytökseni yllätti minut täysin. Hamstrata nyt sekopäisenä pääsiäiskarkkeja, aikuinen nainen! Niitäkö minä todella olen näin kaivannut? Ehkä. Tämän puhtaan ilman ja huikean kauniin kevätluonnon lisäksi. On minulla nyt onni.  

Tärppäsi!

Omakohtaisen kokemuksen syvällä rintaäänellä voin todeta työttämän elämän olevan aika tylsää. Kas kun ei oikein tiedä saako tehdä mitään hauskaa ja inspiroivaa vai pitääkö kahlata netin rekrytointisivuja läpi aamusta iltaan. Kun aamulla kutoo perinteistäkin yksinkertaisempaa lapasta television kokkausohjelmien pauhatessa ja riimustelee toista tuntia tylsyyteensä unohtuneena ruutupaperille puhelinpiirtelykiemuroitaan niin tuntuu kovin valheelliselta päivittää iltapäivällä ansioluetteloaan, että on innovatiivinen, huikean ammattitaitoinen ja aktiivinen. Siinä menettää kuulkaa koko kutomisen, ompelun tai piirtämisen nautinnon. 

Jokaisen työhakemuksen lähetettyään tuntee olonsa hetken hyväksi. Yritin, joten on toivoa. Työvoimatoimiston väkeä ei hakemusteni tekeminen niinkään kiinnosta, mutta jotain älykkäämpää kohti on pakko yrittää. Muuten apatia valtaa koko kodin valtakunnakseen ja vierittää minut salaiseen maanvajoamaan, pois vain, turhana.

Mutta nyt minua saa onnitella. Tasan yhteen hakemukseen olen saanut edes jonkinlaisen vastauksen ja kutsun haastatteluun, jonka ansiosta pääsenkin huseeraamaan huhtikuun lopusta reiluksi vuodeksi suuren yhtenäiskoulun kuvataide- ja käsityöluokkiin!

Rehtorin myönteisen soiton jälkeen olen nukkunut suloisesti, tuntenut itseni kelvolliseksi tähän yhteiskuntaan, innostunut uudella tavalla kuntoilusta ja nauttinut päähän pulpahtelevista uusista taiteiluideoista. Hankin myös kaulanauhan, johon aion ripustaa luokan avaimen ja henkilökorttini, tämän ajan yhteiskuntakelpoisuuden symbolit.

Iiiihahaaa!

Kuopus pääsi vieraaksi aivan ihanille talvisille syntymäpäiväjuhlille. Vaaleanpunaiset toppapuvut vain viuhahtivat tyttöjen ravatessa esteitä kilpaa. Pieni viima ei heitä näyttänyt häiritsevän. Tällaisten vauhdikkaiden hevospäivien iltana on kuopuksen kurkku hirnumisesta arka, mutta mieli hyvä. Aika söpöä. Nämä leikit jatkukoot vielä pitkään!