Kohtasin tauon jälkeen lauman eilen, antoivat armollisesti minun tehdä työni, oloni on helpottunut. Opettelin rentoutta ja annoin väsähtäneiden notkua vain. Tunsin itseni aavistuksen vahvemmaksi ja isommaksi kuin muutama viikko sitten, jolloin vielä raatona keikuin aivan liian ohuella oksalla.
Toukokuun viimeisenä jätän hyvästit, oksastot muille roikuttaviksi. Sitten pulahdan.
Lapsena haaveilin apinatutkijaurasta ja elämästä viidakossa. Tutkijaksi minusta tuskin enää on, mutta ottaisivatkohan ne minut Korkeasaareen apinakuvaajaksi?
Hyvä, että helpottaa ja loppukin häämöttää jo edessä - kesästä puhumattakaan.
ReplyDelete