Jännitettyäni puoli kahteen yöllä Sillan neljän viimeisen osan äärellä ja lopun yöstä niiskutettuani flunssaani oli ainoa oikea ratkaisu lähteä päivän sarastuttua luonnon helmaan.
Palvoin maisemaa, liukastelin Pirunkallion sammaleilla, hiljennyin suomalaisen bonsain äärellä, muistelimme monsieurin kanssa ensikohtaamistamme 14-vuotiaina tuossa aivan lähellä. Hän tosin ei muista minua, enkä minäkään oikeastaan häntä, mutta sen toilailun muistan. Kyseisenä partioviikonloppuna joku vieraan lippukunnan pojista ampui ritsalla autonikkunan rikki ja oli iltasella kovin äänekäs musisoija. Kuten tässä vaiheessa tarinaa saattaa jo arvata, vuosia myöhemmin selvisi tuon jonkun olleen tämä rakastettuni.
Äänekkäitä olemme nykyisin koko perhe, mutta ritsat on jätetty ostamatta. Paitsi tietenkin kummipojalle!
Kauniilta näyttää luonto, mutta vielä kauniimmalta se näyttäisi tähän aikaan vuodesta valkoisen lumivaipan peitossa. Teillähän on ollut sitten varsin pitkä historia ja kun molemmat vielä tuon tapahtuman muistaa! :)
ReplyDeleteSanos muuta, kyllä pieni lumivaippa tekisi vaihteen vuoksi terää! Pitkästi ollaan tosiaan jo ehditty yhdessä olemaan. Tuosta epämääräisestä ensikohtaamisesta meni tosin nelisen vuotta, kunnes "oikeasti" tavattiin ja ihastuttiin. Mitäs siitä nyt onkaan, yli 24 vuotta! Ei kyllä tunnu niin monelta vuodelta...
ReplyDeletehitsi kun hieno toi askel tyhjyyteen -kuva!
ReplyDelete