Odotusta

Katsellessani menneiden vuosien otoksia tuntuvat ne jo kovin etäisiltä. Kaukaahan ne ovatkin, mutta ei niin kovin pitkän aikaa sitten. Kuvotus nousee silti iholle muistaessani ne hajut ja sen lian määrän.

En siis ihmettele vimmattua tarvettani saada koti puhtaaksi. Kuten yleensäkin vuokralle muutettaessa on uusi asunto vaatinut kuurausta, joka nyt jatkuu pienen tauon jälkeen.

On viimeisen huoneen vuoro, sen johon esikoinen kolmen viikon päästä asettuu asumaan. Huoneen tulee huokua suomalaista raikkautta, vaikka tunnelma muuten rustiikkinen olisikin. Kun tyttöni tulee.

Mitenhän käy sormukseni? Sen kolmas kimalteleva koriste katosi vain viikko Suomeen paluusta, siitä kun esikoinen jäi Kiinaan. Kuin muistuttaakseen minua tästä kummallisesta ajasta. Jää nähtäväksi ilmestyykö tyttären joukkoon liittymisen myötä myös kimallus takaisin koloon!

Etsintäkuulutus

Taisi olla vasta torstai lapsien ehdottaessa, että sunnuntaina ei tehtäisi mitään. Niinpä meillä on tänään ollut suunnitellusti totaalinen eitehdämitäänpäivä. Toki aivan nappiin se ei mennyt, sillä kaupasta oli haettava leipää ja aloittamani juoksukoulun viidennen päivän lenkki oli tietenkin hölkättävä.

Lopullisesti päivä epäonnistui kello kuuden kieppeillä, jolloin keskimmäinen kadotti silmälasinsa. Niinpä ilta meni huushollia kalutessa, pinoja purkaessa, vessanpönttöön kurkkiessa, roskiksia siilatessa, jääkaapin perukatkin tutkittiin kuin myös ihmeellisesti tyhjentynyt keksipurkki. Likaisia sukkia löytyi sieltä täältä useampi pari, samoin kadonneet sakset ja jokunen villakoira. Mutta vaaleanpunasankaiset lasit eivät. Lapsi totesi murheellisena niiden olleen hänen lempilasinsa - ja ainoat. Kun linssin vahvuus on kolmessa ja päälle rutkasti hajataittoa helpottaisivat lasit koululaisen elämää huomattavasti. Mistä vielä kannattaisi etsiä, ideoita?

Ähky

Aluksi niin nautin kauppojen puhtaudesta, tuotteiden kauniista esillepanosta ja tarjolla olevista laadukkaista tavaroista. Luin innokkaasti lehtien kauniita mainoksia, jotka vihdoin ymmärsin, jotka olivat kuin minulle suunnattuja, jotka ovat nekin jo itsessään designia. Mutta hiljan yllätti ähky, en ole tottunut tällaiseen yltäkylläiseen estetiikkaan ja kulutushysteriaan. Mikä sitten on ollut Kiinassa arkipäivääni?

Hyllyillä tönöttävät rivistöt sinään kivoja tavaroita, mutta joita en tarvitse.

Että esillepanoksi riittää kirjahyllyn hinnan raapustaminen pölyyn.

Vnhantavarankaupassa myös asetelmat ovat itsessään antiikkia.

Puhelinkaupassa myyjän henkilökohtaiset hygieniavälineet säilytetään myyntitiskin päällä.

Suuret kaupat ovat niin autioita, että tulee väistämättäkin mieleen jonkin olevan pahasti vialla ja ulko-ovi houkuttelee ennen ostoksien harkintaakaan.

Kauppojen vaatevalikoimasta minun kokoiselle mahtuvat ainoastaan munkkikaavut.

Tai myytävät tuotteet eivät jostain syystä muuten vain innosta. Suo siellä, vetelä täällä. Mitähän minä oikeastaan kestäisin? Nyt yritän luoda itselleni sellaista sopivaa kultaisen keskitien elämää, jossa mainokset eivät pääse hyppimään silmilleni ja häiriintymättä hoidan tarvittavat ostokseni kaupassa loppuun, lähtemättä pois, kesken kaiken, pakoon.

Puuhamimmmit

Ajattelen perheenpuolikastamme siellä kaukana. Vihdoin loppui se puoluekokous ja saa maan asukkaat palata normaaliarkeensa: avata löyhkäävän taksin ikkunat, koska pingispallojen heittelemisestä ei enää ole pelkoa ja veitsihyllytkin lienee taas kaupoissa paljastettu. Täältä etäältä käsin on asioihin kuitenkin helpompaa suhtautua huumorilla, myönnän! Koska sinulle on tullut mieleen heitellä viesteillä koristeltuja pingispalloja?

Täällä kaukana tai toisaalta vain yhden välissä olevan valtion toisella puolen me perheen toinen puolikas suometumme kovaa vauhtia. Kuopus on hurahtanut valtion tarjoaman peruskoulutuksen myötä vohvelikangaskirjontaan. Keskimmäinen puolestaan kutoo elämänsä ensimmäistä neuletyötä. Yritin vihjaista, että 30 cm leveään kaulahuiviin mahtuu melkoinen määrä silmukoita, että jos siskolle jouluksi meinaa valmista saada tai lankarullan riittämään, niin kapeampi saattaisi olla parempi, mutta mutta... Palataan tähän asiaan myöhemmin, että saiko idoli lahjaksi patalapu, pussukan vai todella sen huivin. Oma suomettumiseni kaskittyy varastojen perukoilta loytyneiden huonekalujen ajanmukaistamiseen. Taitaa tuoli saada vähintään vanhan sinapinruskean tilalle vaalean istuimen ellei jopa valkoisen kokovartaloehostuksen. On niin vaan mukavaa tämä puuhailu!

Jo pääsin piireihin!

Tämä on suorastaan hilpeää. Olen jo nyt ennättänyt sotkeutua pienen kylän kähmintään, jossa on voimakkaita mielipiteitä, vieläkin voimakkaampia ihmisiä, aktiivista tekemistä, passiivista marmatusta. Minulta on ruokakaupassa kysytty mihin leiriin kuulun. Vielä pystyin vetoamaan siihen, että vasta tänne muuttaneena en tiedä mistään mitään enkä ole kenenkään ystävä. Mutta autan mielelläni ja osallistun yhteisen hyvän edistämiseen. Kähmintä, se meidät ihmiset yhdistää ihan ympäri maailman! Onneksi tämä kuulas päivänvalo selkeytti ajatukseni ja nyt hymyilyttää.

Kotoliving

Viimeiset viikot ovat olleet varsinaista kotoilua. Sellaista järjestelyä, suomalaisen arjen uudelleenopettelua, lähikulmiin tutustumista, huonekalujen pyörittämistä. Neulepuikot pilkottavat jo korista, palmut kasvavat sinkkiämpäreissä, ikoni ripustettu nurkkaan. Välillä tuntuu kuin mökkihöpertyisin tänne, sitten taas inspiroidun uudesta naapurustosta ja pienen suloisesta kotielämästä, jota kahden tyttären ja konnan kanssa vietämme.

Viime viikon huippulöytö oli juuri tähän tilanteeseen ja tunnelmaan sopiva uusi lehti: Kotoliving. Teemoiltaan oikeastaan melko tavallinen naistenlehti resepteineen, tyylisivuineen, sisustuksineen ja käsitöineen, mutta kaikenlaiset turhat nyyhkyselviytymistarinat puuttuvat! Nautin lehden rentoudesta, pehmeästä mattapaperista, "normivärkkääjälle" sopivista ohjeista, selkeästä taitosta. Olen jopa aistivani sivuilla sitä ihanaa wabi sabia. Kiitos Prisca kotoilupaketista!

Irrottautumisshokki?

Unohduin kuva-arkistoihini. Muistelin Kiinan tunnelmaa, hajut tulvahtivat nenääni, lämpö tuntui niskassa, lavamoponi tärisi kämmenissä. Hetkellinen haikeus valtasi mieleni, mutta varsinainen ikävä ei. Niin, en tutustunut kunnolla ainoaankaan kyläläiseen, jota kaivata. Tervehtimistason tuttuja vain, sellaisia jotka myivät minulle hedelmiä tai keittiötarvikkeita. Tai oli jonkin aikaa meillä tai jollain tuttavalla kotiapulaisena. Tasavertaisuus oli siinä elämässä kaukana; oli hyötyviä paikallisia ja erilaisuutta kamerallaan haaliva ulkomaalainen.

Vaikka kuinka menin paikallisten sekaan, en sanoisi päässeeni kiinalaisuuden aakkosia pidemmälle. Toisaalta jatkuva eksotiikka auttoi tietysti viihtymään, olihan aina jännää seurattavaa ja kuvattavaa. Kaiken kansan nähtäville jätetyistä hygieniavälineistä lähtien.

Epäilen päässäni olevan käynnissä jonkinlainen psykologinen irrottautuminen edellisestä maasta. Täytyy ikäänkuin löytää hyviä syitä miksi lähtö oli oikein. Ihmismielen ammatttilaiset varmasti osaisivat selittää millaisessa myllerrykserssä pääkoppani juuri nyt on. Saati lapsien.

Silloin, tänään

Muistan sen kuin eilisen, pöpperöisen talvipäivän kun iskin silmäni tähän senkkiin. Silloin vuonna yksi ja kaksi olivat hinnat vielä kohdallaan ja ostin mööpelin opiskelijakaksioomme. Paljon myöhemmin on selvinnyt, ettei mies ole siitä koskaan oikein välittänyt. Nyt se kuitenkin on kahdeksan evakkovuotensa jälkeen palannut kotiimme ja saa tässä uudistamisen vimmassani valkoisen pinnan.

Ai kuinka raikas senkistä tuleekaan! Niin malttamaton olen, että oli pakko kokeilla kevyitä asetelmia sen päällä vaikka toinen maalikerros vielä uupuukin. Inspiraationa toimivat kotikadun kaksi kummallista puuta. Yksi suuri hätäinen vaahtera, joka tiputtaa vielä kirkkaan vihreät lehtensä! Ja toinen on minulle vallan uusi tuttavuus, tunnistatko sinä ruskeaa lehteä? Nautin niin tästä paikalliseksotiikasta! Ja siitä kun mennyt ja nykyisyys yhdistyvät yhteen kuvaan.

Talvelle tervetuloa!

Minun puolestani saavat vesipisarat muuttua rännäksi, jääksi tai peräti pakkaslumeksi, olen siihen varustautunut. On talvipopot kaivettu mökin uumenista esille, vaaleanpunainen lumilapio, harja sekä skrapa hankittu entiseen kesäautoon ja auraustikut melkein jo tuikkastu mökkitien pientareelle. Mutta mikä tärkeintä on uv-lamppu hankittu perheen vauvalle!

Saanen esitellä, tämä on BeBe, hartaasti odotettu ja haaveiltu kreikankilpikonnavauva, lellikkimme. Osa teistä ehkä vielä muistaakin Fannymme, reilun 20-vuotiaan nelivarvaskonnan, joka menehtyi sienimyrkytykseen muutama kesä sitten. Siitä lähtien olemme etenkin kuopus ja minä haaveilleet uudesta konnasta. On tullut suorastaan tavaksi puhua, että sitten kun, ehkä, ja jospa kun muutamme Suomeen... Ja tässä sitä nyt ollaan, konnaäitiä leikkimässä. En vain osaa olla yhtä välinpitämätön kuin aidot konnarouvat, joiden oma menevä elämä jatkuu heti muninnan jälkeen, vaan jatkuvasti olen BeBen elämään tuppautumassa: "No mitä kuuluu, söitkö jo, menivätkö vitamiinit, entä tuliko kakka, pitäisikö sinun hieman kylpeä?" Jotenkinhan minun on päiväni täytettävä, kun ei kukaan ole vielä älynnyt kotoa töihin kuvataideopettajaksi hakea!

Törpöt liikenteessä

No onhan tämä, kuin ulkomailla olisi! Joku on viljellyt pitkin maita ja mantuja punaisia marjoja ja katujen talotkin loistavat puhtautta ja kauneuttaan! Päivän kommellus sattui yrittäessämme nousta paikallisbussiin. Asetuin kiltisti oven kohdalle odotellen sen avautumista, ihmettelin kuskin viittelöimistä. Painoin oven vieressä olevaa kuminappia, mutta se ei edelleenkään suostunut avautumaan. Kuski alkoi suorastaan ilmehtiä. Kunnes viisas keskimmäiseni arvaili, että seisomme liian lähellä ovea. Väistyimme takavasemmalle, ovi avautui ja kuski ei enää jaksanut edes tervehtiä... Ylpeänä vilautin kuukausikorttiani. Olenhan aito kaupunkilainen!