Luin Anna Pihlajaniemen tuoreen, Tammen julkaiseman kirjan, Adoptiomatka. Oikeastaan ”luin” ei kuvaa elämystä totuudenmukaisesti, sillä pikemminkin ahnehdin rivejä, hotkin sivuja, malttamattomana kurkin etukäteen pidemmälle saadakseni vihdoin tietää, vaikka todellisuudessa tiesin tarinan lopun seurattuani jo vuosia Annan blogia.
Kun päiväkirjamerkinnät on painettu paperille, nidottu kirjaksi jota käsissään pitää muuttuvat tapahtumat kummasti blogiakin todellisemmiksi ja elävämmiksi. Kaikessa tapahtumattomuudessaan tarinan kuitenkin edetessä ajattelin kirjan olevan todellinen tunteiden paketti. Eläydyin odotukseen, kuulin tyhjän talon hiljaisuuden, ahdistuin ihmisten ajattelemattomuudesta, itkin sekä onnesta että surusta, nauroin ääneen, tuskastuin odottamaan lapsen mukanaan tuomaa kikatusta. Ja sitten minua hävetti, sillä todellisuudessahan Annan päiväkirja kertoo vuosikausista!
Adoptiomatkan lukija ei ainoastaan pääse kurkistamaan yhden perheen syntymistä, vaan saa myös paljon tietoa yleisesti koko adoptioprosessista, vastauksia kysymyksiin joita ei ole osannut kysyä ystäväperheiden adoptioprosesseja vierestä seuratessa.
Samalla kirja antoi uuden näkökulman asuinmaahani Kiinaan. Voi kuinka pystyn kuvittelemaan adoptiopapereiden lojumisen kiinalaisen sinivaloisen viraston nuhjuisella pöydällä! Ja virka-asuisten sihteereiden suomat kymmenet leimat, papereiden siirtämisen kasasta ja kansioista toiseen, nipun järjestelyä yhä uudestaan. Kiinassa ollessa meininki lähinnä huvittaa, mutta Adoptiomatkaa lukiessa tunteiden sävy on toinen, syvempi.
Lämmin kiitos Annalle (ja puolisolle) Adoptiomatkan vilpittömästä jakamisesta. Tällainen kerronnan avoimuus ja monien vanhemmuuteen liittyvien asioiden teräväkin analysointi herättää taatusti monessa kahvipöydässä tervetullutta keskustelua.
