Varaslähtö

Vaikka Kiinassa asutaankin, niin suomalaisista perinteistä yritetään pitää kiinni. Että ulos mennään säällä kuin säällä, Runeberginpäivänä syödään torttuja ja itsenäisyyspäivänä asetetaan kynttilät ikkunalaudoille sekä laulaa kajautetaan Maamme.

Joulukuussa paistetaan pipareita - paitsi mepä paistoimme ensimmäiset jo marraskuun puolivälissä.
Lucia-päivänä syödään Lussekatten - paitsi mepä leivoimme niitä jo eilen. Sitä paitsi se taitaakin olla ruotsalainen perinne, mutta mitä väliä sillä on, olihan Suomi aika monta sataa vuotta osa Ruotsia!

Mutta adventtikynttilät asettelimme esille eilen, sytytimme ensimmäisen kynttilän ja nautimme mantelitonta joulupuuroa aamiaiseksi. Ja saimme nauraa emännän uusavuttomuudelle; ei tunnistanut keittiökaapista kuorimattomia manteleita, ajatuksissaan kun etsi puurossa käytettäviä "valkoisia" manteleita. Onneksi minulla on vielä monta adventtia aikaa parantaa kykyjäni.

Tänään

Melkein tavallinen lauantai. Lasten ollessa Suomi-koulussa keitimme miehen kanssa kahvit ja löhöilimme vain, kaksi tuntia jutellen, nauttien rauhallisesta hetkestä. Mieli kummasti kirkastuu kun suvaitsee itselleen miellyttävän hetken. Tosin on yksi seikka, joka vaivaa jatkuvasti sekä mieltä että keuhkoja: valo ja hengityskelpoinen ilma ovat kaunis muisto vain, joskus viikkoja sitten Pekingissä vilahtanut ilmiö.

Ensimmäisen adventin kunniaksi yritän kuitenkin virittäytyä iloiseen punaiseen tunnelmaan, kas näiden kuvien avulla se onnistuukin. Että siitä se taas lähtee, ihana joulunalusaika. Tykkään.

Tyttöjen juttuja

Maanantaina esikoinen sukelteli luovuuden virrassa. Iltamyöhällä hän tuli luokseni ja näytti millainen SEN pitää olla. Suunnitelma oli valmistunut perjantain naamiaispukua varten. Ei kun äiti hommiin! Yläosan mallin sain balettipuvusta, alaosan heitin päästä ja hihojen leveyden tytön lempitrikoopaidasta. Muu ei ole niin tarkkaa.



Ompelun ajoitin luonnollisestikin viimehetkeen, mutta valmista tuli ja esikoinen onneksi tyytyväinen - enää ei olisi aikaa suuriin muutoksiin. Naamio päälle ja "kohtalokas nainen" on valmis valloittamaan naamiaisten tanssilattian.

Totuus kodista

Viimepäivien armoton flunssainen päänsärky on pakottanut olemaan paljon kotona. Silloin kun en ole nukkunut olen katsellut kotia "sillä silmällä". Näin minulle on valjennut muutama alitajuisesti kummia tunteita herättänyt seikka. Olen katsonut ja yllättäen nähnyt, miettinyt ja onneksi ymmärtänyt.


Ensimmäistä kertaa aikuisikäni aikana asun uudessa talossa, muut kodit ovat olleet yli 80-vuotiaissa taloissa. Ensimmäistä kertaa kaikki huonekalut ovat uusia (vuokraemännän omistamia), muissa kodeissa ne ovat olleet omia ja vanhoja, muilta saatuja, kaduilta dyykattuja, sukulaisilta perittyjä. Pekingin kodin ijältään vanhin huonekalu on neljä vuotta vanha Kartellin muovilamppu, ainoa mukanamme tuoma huonekalu, joka on eräänlainen Pariisin ajan symboli. Siinäpä perheen historiaa kerrakseen, ha!

Tästä kodista puuttuu aito sielu. Niin se vain on. Toki anopin vanhat 60-luvun Marimekon tekstiilit auttavat pahimmassa hädässä, muttei niillä pelkästään pitkälle porskuteta aidon kotitunnelman luomisessa.

Tulee joululoma tarpeeseen, pitää päästä Porvoon pihasaunaan omien vanhojen rojujen keskelle. Toki tiedän etukäteen jo toisen päivän aatokset: "Mitähän noillekin tuoleille pitäisi tehdä, maalata, hioa vain vai antaa olla... ja tuo kaappi, huh missä kunnossa...". Mutta onpahan sentään sielukasta!

Sumussa

Onko sumuissa eroa? Kyllä vain, on harvinaisempi A ja yleisempi B.


A:ssa iho kostuu ja huokoset aukeavat, nenä puhdistuu sielun nauttiessa luonnon kauneudesta. Jalkojen alla on monisataavuotista historiaa muurin muodossa ja sitä vain ihmettelee ympäröivää kauneutta, ihmisen ja luonnon sopusointuista yhteiseloa.


Tänään ja oikeastaan koko edeltänyttä viikkoa meitä on siunattu B:llä. Silmät kirvelevät, ihoa kutittaa, päätä särkee, nenä on tukossa, kurkkukipu pitää otteessaan. Vaikka kodin neljä markkinoiden parasta ilmanpuhdistinta huutaa täysillä ja koti sijaitsee 17 kilometrin päässä keskustasta lemuaa sisällä Peking. Haju on litteä, beessi, kova, mausteeton, fanaattinen, autoritäärinen. Sille ei mitään mahda.


Minne katosi olympialaisia edeltänyt ilmanpuhdistusinto? Kuka luovutti? Miksi, eikö kaikilla ollut silloin puhtaamman ilman aikana mukavampaa? Tänään "mukavaa" on ainoastaan tuhansilla rekkakuskeilla, jotka saavat jälleen kerran nukkua päivän ohjaamoissaan, poliisin suljettua yhtäkkiä moottoritien huonon näkyvyyden vuoksi ja rekkojen jäätyä jumiin pitkiin letkoihin kaakkoisessa Pekingissä. Niin, että jos olet tilannut tavaraa sieltä päin, on syytä varautua toimituksen viivästymiseen, sillä siellä ne seisovat rauhallisesti sumussa, rekat ja tavarat.

Pitäisi kuluttaa vähemmän, täällä sen tajuaa. Älä osta kiinalaista - taitaa olla helpommin sanottu kuin tehty.

Tohtori Hu

Vallan olen unohtanut kertoa teille tohtori Husta, en ymmärrä kuinka. Mieleenpainuva vierailu pienessä kylässä paperin, käyntikorttien, lehtileikkeiden, kankaisten yrttipussien sekä kirjojen täyttämälle vastaanotolle. Siellä hääräsi jo hieman vanhuudenhöperö ja omasta taitavuudestaan varma itseoppinut tohtori. Muttei kuitenkaan mikä tahansa höppänä, olihan hänet mainittu Lonely Planetissa!



Ahmin tilan tunnelmaa verkkokalvoilleni, sain todella pitää sormeni kurissa, etten alkanut tutkailla jokaista pussia ja muistiinpanoa. Huone sekä varasto pursusivat muistoja tuhansista käyneistä ihmisistä, löytyipä pieni ruutuvihkonen, jonne suomalaisetkin asiakkaat olivat kirjanneet muutaman sanan Hulta saamastaan avusta.



Varsinaista terveysongelmaa minulla ei ollut, mutta pyysin kuitenkin rohtoa jalkapohjassani olevaan syylään. Tohtori tutki huolellisesti syylän suurennuslasilla ja päätyi sekoittamaan viheää jauhetta tiikeribalsamiin. Tarina loppuu sikäli nolosti, että unohdin lääkkeen jo saman päivän aikana erääseen autoon... Joten en voi raportoida oliko rohto huuta vai haata.

Tänään olisi oikeastikin jotain valitettavaa, sillä minun nenääni ja kieltäni palelee jo toista päivää. Juu juu, ihan totta. Kotilääkärina olen tullut siihen tulokseen, että tämä on kiinalainen versio pekoninuhasta, niin sen täytyy olla.

Kuinka kasvattaa kirjallisuusihmisiä

Varoitus: Yltiöpositiivinen postaus, ilman kritiikin häivää.


Vielä alkusyksystä keskimmäinen ei useastikaan vapaaehtoisesti lukenut, etenkään kirjoja. Usein pohdin, että mitäköhän tästä tulee, uusi vaativampi koulu ja 8,5-vuotias vain leikkii barbeilla. Näistä ajatuksista on kaksi ja puoli kuukautta ja nyt saan vihastumiseen saakka käskeä lasta laittamaan kirjan sivuun ja aloittamaan aamiaisensa. Iltasadun ja -laulun jälkeen hän varmistaa anelevasti, että saahan vielä lukea...


Tästä elämäntapamuutoksesta luovutan kaiken kunnian koululle, sillä siellä on missio suorastaan saada lapset lukemaan. Jokaisessa luokassa on satojen eri tasoisten kirjojen kirjasto, josta valitaan jokaiselle päivälle kotilukukirjoja. "Just right level" kirjassa on jokaisella sivulla 2-5 uutta sanaa. Niin, sitenhän sitä kieltä oppii, arvailemalla ja kyselemällä sanojen merkityksiä. Ja mikä riemu onkaan ollut molemmilla isoilla tytöillä päästä siirtymään aika ajoin seuraavalle tasolle!

Ala-asteella minimi lukuaika illassa on 20 minuuttia, yläasteella enemmän. Esikoisen luokalla pidetään tarkkaa lukupäiväkirjaa, johon merkitään lukuaika, määritellään tyylilaji, pisteytetään luettu kirja jne. Lisäksi esikoinen ilmoittautui "Fun with pottery" nimiseen valinnaisaineeseen, mutta se olikin "Fun with poetry". Onneksi pitää käsillätekemisen lisäksi runoudestakin, saa oikein opastuksen kera kirjoittaa orastavia rakkausrunojaan. Mutta että runoutta valinnaisena 11-vuotiaana, ei pöllömpää.



Ja sitten tämän lähes 1900 oppilaan International School in Beijingin mahtavat resurssit, jotka mahdollistavat paljon. Kirjasto on pienen kaupunginkirjaston kokoinen, jota käytetään aktiivisesti koulutyössä, ja kahdesti vuodessa järjestetään kirjamarkkinat. Tänään arvioin karkeasti erilaisten myytävien teoksien määrän: ainakin 1000. Kuvakirjoista tiedeteoksiin, sanakirjoista romaaneihin, askartelusta urheiluun. Vanhemmille tiedotettiin hyvissä ajoin tapahtumasta ja jopa minä muistin antaa lapsille mukaan rahaa ostoksia varten. Esikoinen tuli kotiin yhden sanakirja ja kahden romaanin kanssa, keskimmäisen kassiin oli pakattu kolmiulotteinen keijukaismaailmakirja sekä keijuromaani. Koska keijuromaani vaikutti hyvin uppoavalta (luki illalla jo yli puolet) niin menin tänään hankkimaan kolme saman sarjan kirjaa lisää.


Eipä tässä muuta. Hyviä lukuhetkiä kaikille, viikonloppukin tulossa!

Mitä onnistunein päivä

Kiertelin hutongissa. Osuin aivan täydelliselle umpikujalle, jolla oli tarjottavanaan täydellinen valo sekä rivistö asukkaiden varastokoppeja, lukkoineen. Voi onni ja autuus.








Näin tuli päivä kruunatuksi, tulen niin iloiseksi löytäessäni tällaisia pieniä "karamellikauppoja", joiden tarjontaa ihailen, vertailen ja yritän päättää valikoimasta lempparini. Voiton vei kaikessa luovuudessaan seuraava:


Näin tässä metropolissa luotetaan koskemattomuuteen, onhan ovi tavallaan "lukossa" ja yksi kaupungin suosituimmista nähtävyyksistä peräti 100 metrin päässä. Hyvä meininki jatkukoot!

Perheen valaistuminen

Meillä on perheessä hyvinkin vakiintuneet tavat ja työnjako arjen pyörittämisen suhteen. Kun miehen työpaikka on kaupungin toisella laidalla hänen työpäivät matkoineen syövät lähes koko hereilläoloajan niin minä puolestani hoidan kotihärdellin läksyineen ja harrastuksineen ja mitä siihen nyt kuuluukaan. Tällaisen kotiäidin viikon matkan toteuttaminen tuntuu toisaalta lähes ylivoimaiselta, voinko nyt olla näin itsekäs, että lähden vain yksinäni seikkailemaan, jätän nämä kaikki tänne sekoilemaan ayin kanssa...


Toisena matkapäivänä sain esikoiselta tekstiviestin: "Moi. Kun sä et oo kotona keskimmäinen ja kuopus käyttäytyvät tosi huonosti! Aamulla ne on tosi hitaita ja eivät tottele. Keskimmäinen ei harjaa hiuksii koko päivänä ja menee balettiin hiukset repsottaen ponnarilla. Kun harjaan hän vaan hutasee harjan ja se osuu mun varpaaseen. Me ei varmaan pärjätä tosi hyvin ilman sua."


Hetken olin surun murtama, katseeni kiersi pitkin viiden euron hostellihuonetta ja etsin hätäjarrua (löytyi ainoastaan naruviritelmiä, jotka toimivat valonkatkaisijoina). Pikapuhelu miehelle, joka halusi lieventää viestin ahdistavaa tunnelmaa.


Toista tekstiviestiä en enää saanut. Palattuani matkalta koulussa opettajat kehuivat kilvan kuinka kuopus on kasvanut "isoksi". Baletinopettaja kehui oppilaassa tapahtunutta reipastumista. Lapset olivat kuta kuinkin puhtaita ja keskimmäisen päästä löytyi ainoastaan yksi vauvan nyrkin kokoinen takku.

Taidan laittaa seuraavan seikkailun jo mietintämyssyn alle, kun noin hyvin pärjäsivät! Me kaikki suorastaan valaistuimme.

Valossa

Eräänä varhaisena aamuna kipusimme Lijiangin kaupungin laidalla olevalle temppelille. Seurasimme auringonnousua, valon kehittymistä valkoisesta keltaiseksi, hämyisästä häikäiseväksi. Valon kirkkaus ja jyrkkyys olikin viikon suurin yllätys!





Valoelämysseuralaiseni pitävät muuten myös blogeja, heidän näkökulmia voi käydä kurkkimassa täällä ja täällä.

Kuvatulva vuorilta

Siellä jossain, kolmen tuhannen metrin korkeudessa, puolentoista tunnin ajomatkan päässä "sivistyksestä" aaltoilee järvi ja sen rannalla uinuu Wenhain kylä. Onnellisten hevosten, lehmien sekä sikojen laiduntaessa tyyninä ja vapaina arolla, huikean kirkas aurinko poltti minun turistihuuleni ja tuuli viskasi lakkini kymmenien metrien päähän. Kiersin järven, palasin kylän arjen keskelle.



Matriarkaalisen yhteiskunnan rippeet näkyivät katukuvassa. Naiset raatoivat työt, olivat päättäväisiä ja vahvoja. Miehet - no, mitäs muuta heille jäi kuin juopottelu kylän ainokaisessa anniskelupaikassa. Muutamalla tosin näin kuokan olalla tai hevosen liean päässä lompsottelemassa. Kontrasti oli surullinen, en haluaisi syntyä mieheksi Wenhaissa!



Syrjäseutujen ongelmat eivät liene kovastikaan eroa maailman eri kolkissa toisistaan. Jatkuvasti nousee muistoista mieleeni matka Vienan Karjalaan, samanlaista meininkiä; raaka ilmasto, kouluttamattomuutta, puutetta ja turhautumista, perinteistä viljelyä hevosvetoisilla välineillä, juopottelua ja kuitenkin ympärillä maailman kauneimmat maisemat, joista lähteminen toisi mukanaan ikävää, sopeutumisongelmia, ulkopuolisuudentunnetta.

Tämä postaus olkoon kunnianosoitus sitkeille sekä ystävällisille Wenhain naxeille.

Baisha

Viikon matkan kohokohdaksi on ajatuksissani muodostunut köpöttely Baishan kylän pääkatua ensin pohjoiseen, sitten etelään ja lopuksi takaisin pohjoiseen. Kuin aika olisi pysähtynyt, silti asukkaat nauttivat juuri tästä päivästä. Verkkaista ja hiljaista, mutta kuitenkin virkeää ja aktiivista.


Katuravintolan lounastarjoilu oli jo päättynyt.


Kylän kansanmusiikkiryhmä esitti jokaiselle ohikulkevalle turistille muutaman korvia viiltävän naxi-kappaleen.


Erään putiikin ainoat myyntiartikkelit.


Pienten ravintoloiden ja putiikkien varjoisissa huoneissa vanhukset keskittyivät iltapäiväksi mahjongin peluuseen.


Syksyn sato pursusi talojen ylisiltä ja loivat herkullisilla väreillään turvallisen olon.


Kyläkauppojen hyllyt eivät ehkä notkuneet myytäviä tuotteita, mutta lupa- ja kunniakirjoja ainakin riitti.

Sellainen Baishan minä näin. Sinne palaisin vaikka huomenna, mutta vaihteeksi perheen kera.