Tuulenvirettä

Tämän hullunmyllyarjen pyörityksen jaksaa taas hienosti, kun on saanut akkujansa ladattua. Huomaan hämmästyksekseni palaavani ajatuksissani tiettyyn maisemaan. Kuvasinkin, onneksi, sen jonain kauniina hetkenä liiterin nurkalta. Nyt jälkeenpäin, muutaman tuhannen kilometrin päässä huomaan sen keskeisen merkityksen mielenrauhalleni.


Erityisen tärkeässä osassa ovat nuo Hellusta löytyneet kirjavat pyyhkeet. Jo olemassa olollaan ne muistuttavat menneestä, kuivuvina pyykkeinä kertovat lähipäivien temmellyksestä ja kotiäidin pyykkäysahkeroinnista, leppoisasti roikkuvina lempeästä kesäsäästä. Maisema ympärillä tuo luonnon ja rauhan mieleen, toimii oikeastaan vain kultaisena raamina sekä antaa kontrastin suurkaupungin hässäkälle.


Kuivuvat pyykit ovat nousseet arvoon arvaamattomaan. Kuinka kauniisti ne tuulessa tanssivatkaan. Elokuun kuluessa halusin jatkuvasti riiputtaa narulla jotain. Tuuliviirinä, tehdyn työn julistuksena, riemuliputuksena. Aamulla vain vilkaisu narulle ja tiesi miten pukeutua. Onko rock vai Debussy?


Ja sisustuselementtinä. Puutarhan olessa mustikka- ja puolukkavarvukkoa, tattimättäitä, muurahaisleijonahietikkoa, on turha ruveta kylvämään kehäkukkia. Sen sijaan ajattelin ensi kesänä viritellä enemmänkin naruja ympäri tonttia, joille voin ripustaa uusia väripenkkejä viikottain, mielialan mukaan. Metsän sisustus luettaneen uusiin harrastuksiini?

Jännää on, tämä elämä

Cillan ensimmäinen koulupäivä oli tänään. Kolmevuotiaalle reppu painoi sen verran liikaa, että juuri kouluunmenokuvaa varten juhlallisesti sisarten kanssa koulun portaille kivutessa kompuroi reppana. Itkuhan siitä tuli ja kuvasta tällainen, täynnä aitoa tunnelmaa. Ujostusta ja jännittämistä.


Myös äitiä jännitti, että kuinkakohan tuo pärjää ja etenkin kuinka pärjäävät opet!? Frökenit ovat kotoisin Norjasta ja Ruotsista ja Cilla pulpattaa kovasti suomea, joitain sanoja Porvoon ruotsia, että kommunikoivat siinä sitten elekielellä vissiin. Ja ymmärtävätkö he lapseni ainutkertaista luovuutta? Ruoalla leikkimiselläkin kun on taiteellinen päämäärä - kuvan näkkäriasetelman on nimeltään "Nikki Hiili"...


Alkanut kouluvuosi tuo mukanaan vielä hieman udussa piileksivät uudet haasteet vanhemmillekin lapsille. Inna aloitti kolmannen luokan uuden opettajan johdolla yhdistetyssä 3-6 luokassa. Ja myös Alva aloitti oppivelvollisuuden noudattamisen 0-luokalla. Polleana kertoi iltapäivällä saaneensa jo matematiikan kirjankin.

Kaikki kolme siis koulussa ja mikä kätevintä samoina kellonlyöminä, yhdeksästä kolmeen, samassa osoitteessa. Pariisi, luovat hölmöilyt, haalimani pokkaripino, kaikki neljä maalituubia, pölyttynyt oboe: Pitäkää varanne, täältä tullaan, tuumii Vilijonkka!

Elossa, sivistyksen äärellä

Miten kului tyypillinen lapsuuteni kesä? Aurinkoa, hyttysenpuremia, paljon ihmisiä, useita vuoteita - siis paljon leirielämää. Partioleiri, musiikkileiri, seurakunnan leiri, luontoleiri tädin mökillä, kansainvälinen lastenleiri. Bromarv, Porvoo, Juva, Loppi, Tuusula, Posio, Hampuri...

Ja aikuisuuteni kesä, tarkalleen kesä 2007? Paratiisileiri, toimintaterapialeiri, parisuhdeleiri, kädentaitoleiri, ylenykkönenradioleiri, luontoleiri, kuurausleiri, aarteenetsintäleiri. Porvoo, Borgå, Porvoo, Borgå, Porvoo...


Kävipä nähkääs niin, vastoin todennäköisyyttä, että löysimme MÖKIN! Kolme vuotta on ollut haussa punamullattu mummonmökki kalliolla. Löysimme kuitenkin jotain jota emme edes ymmärtäneet etsiä: pariskunnan Hellu (s.1951 os. Villa Helena)) & Håkan (s. 1988, ent. Honkarakenne). He ovat vaatimattomia, merituulessa viihtyviä, originaalikuntoisia kesätaloja. Kantovesi, ulkohuussi, kangasmetsäpuutarha, hiekkaranta, neliöitä yhteensä 65 ja sauna. Aivan uskomatonta ja ihanaa. Vain netti puuttuu... Huikea määrä mäntysuopaa on kulunut huonekaluja kuuratessa, jopa niin etteivät piirongin laatikot mene enää kiinni, tekevälle sattuu.


Myöskin ennalta suunnittelemattomasti meille siunaantui tilaisuus mieheni kanssa viikon kahdenkeskeiseen parisuhdelomaan. Olipa mukavaa puhua ja puuhastella yhdessä ensimmäistä kertaa oikein putkeen useamman päivän ajan elämästä, unelmista, menneistä, tunteista. Lorvimme aamuisin vaikka väenväkisin sängyssä kymmeneen, pidimme lakisääteiset välitunnit, iltasella mies grillasi pihvejä, kuuntelimme hepokattien siritystä. Ja tässä mainittakoon ja tunnustettakoon aivan julkisesti, ettei yhtäkään tytärtä ollut kertaakaan ikävä koko viikon aikana!


Opin myös kesän kuluessa itsestäni lisää. En ehkä kovin yllätyksellistä tai uutta, mutta vanhat epäilykset vahvistuivat: Olen rojumaterialisti ja ylpeä siitä! Rakastan, ihannoin, kohtelen melkein paremmin kuin lapsiani noita vanhoja tuoleja, vateja, petroolilamppuja, paperinarumyttyjä, peltirasioita, pyyheliinoja, pyykkinaruja, polkupyöriä. Ja niitä kaikkia oli Hellu pullollaan. Voi mikä Onnela. Ja näistä elämyksistä lisää tulevissa postauksissa.

Huomenna lennättää ytävämme Finnair meidät kotiin Pariisiin, ylihuomenna alkaa lasten koulu, minulla ensimmäiset tunnit kuvista ja kässää nuorisolle maanantaina. Keskimmäiseni, Alva, jo totesikin viime viikolla, että hänellä on niin ikävä kotiin Pariisiin, mutta siellä on taas ikävä tänne kotimaahan...