Piilomaahanmuuttaja

Kyllä, juuri sellainen olen. Välillä itsekin sen unohdan, vaikka aihetta varuillaoloon olisi.

Mutta kuinkapa sen muistaisin, kun puhun molempia kotimaisia, peilistä katsoo ihan naapurintädin näköinen hieman pullahtanut 4-kymppinen, pää sujahtaa luontevasti syvälle pipoon ja lompakkoni pullottaa etu-, ajo-, kirjasto- ja pankkikortteja. Samanlainen kuin muutkin.  

Tänään sain kuitenkin muistutuksen todellisesta tilanteestani. Oma tarinansa on tietenkin aamupäiväinen sekava käyntini ja sen myötä pettymykseni työvoimatoimiston vähäiseen haluun auttaa minua työnhaussa. Minulle tehtiin työllistymissuunnitelma: "Hakee töitä itsenäisesti. Soittoaika 2kk kuluttua. Heippa." Todellinen hämminki tapahtui kuitenkin muutamaa tuntia myöhemmin ratin takana ollessani punaisissa valoissa. 

Edessä oleva auto alkoi yllättäen peruuttaa, tilannetta sekunnin äimisteltyäni tööttäsin ja hetkisen päästä hytkähdin reilusti mutta pehmeästi maasturin mukana, pomp. Vilkaisin liikennevaloja, edelleen punaiset. Tuijotin edessäni seisovaa farmariautoa ja ihmettelin hyökkäystä. Toisaalta olin itse syyllinen, koska olin peruuttavan tiellä. Kai? Volvon kuljettaja ei noussut, en tiennyt kuuluiko minun nousta, mutta ajattelin käydä vilkaisemassa uhasta huolimatta puskurin tilannetta. Mitään ei näkynyt, ei karjaraudassa tahi pelleissä. Peruuttaneen auton hieman vihreän Niinistön näköinen kuljettaja kurkkaa ovesta ja huikaa hermostuneen kiireisesti, että tuliko jotain. Sanoin, etten näe mitään...  Hän kiitti pikaisesti tööttäämisestä ja sulki ikkunan. Menin hämilleni. 

Ja niin vaihtuivat valot, peruuttaja lähti vaihteeksi eteenpäin, tilanne vilisi editseni, en tiennyt mitä muuta tehdä kuin hypätä takaisin rattiin ja ajaa risteyksen yli. Nauratti koko auton karjarauta, jota mies oli viikonloppuna yrittänyt irrottaa. Onneksi ei ollut onnistunut.

Hetkeä myöhemmin olin käynyt ruokakaupassa ja autolle palatessani huomasin peräkoukunkokoisen klommon keskellä rautaa. Niin, en säikähdyksissäni ollut sitä huomannut! Olin vain halunnut pian pois tilanteesta, ettei mies rupea huutamaan, heiluttelemaan ranskalaisesti käsiään, syyttämään kiinalaisesti ulkomaalaista kaikesta, nostamaan suomalaisesti ulkkarille nenäänsä... Luulin olevani kuten kanssaautoilijani, mutta olin itse asiassa kovin pihalla. Luulin osaavani olla suomalainen, vaan en osannut sanoa, että vedetäänpä sivuun ja katsotaan yhdessä. Pakenin vain kuin raukkamainen syyllinen.

Jos joku teistä tuntee tuon edellä kuvaillun tänään maanantaina neljältä Mäkelänrinteen lukion kohdalla eestaas ajaneen kuskin, allaan sininen Volvo V70, niin Vilijonkka odottaa yhteydenottoa ;) Rekisterinumero alkoi C.llä... Samalla Vilijonkka odottaa malttamattomasti päivää, jolloin osaisi käyttäytyä kuten paikalliset. Rauhallisesti, panikoimatta. 

Suosittelen!

Näin eurooppalaisen täytyy myöntää, että Kiinassa ikävöin kahvilakulttuuriamme jatkuvasti. Starbuckseja toki löytyi sieltä täältä, joissa saattoi saada ensiapua pahimpaan ikävään, mutta sen syvällisempää nautintoa ei niistä löytynyt. Olikin varsinaista hemmottelua päästä nyt herkuttelemaan ja lepuuttamaan jalkoja 160-vuotiaassa Majasmokk-kahvilassa. Sisustusta oli uusittu viimeksi sata vuotta sitten, pasteijat sulivat suussa ja kaikki pöytäseurueet taisivat puhua eri kieltä. 

Naapurikahvilaa menen testaamaan jokin hieman kesäisempi päivä...

Tarkempi värianalyysi

Aivan erityisesti nautin näistä vihreän sävyistä. Juuri nyt tuntuu turvalliselta asustaa haalean keltaisessa talossaa, mutta näin lumisen talven keskellä tällainen vihreä tehopistos tuntuu hyvältä.

Kuin myös herkulliset oranssin ja vaaleanpunaisen yhdistelmät. Nami. Tällaiset väriyhdistelmät lienevät vanhan Tallinnan kymmenien kahviloiden salajuoni - kakkuhimo hiipii matkailijoiden mieliin vähemmästäkin!

Väriterapiassa

Pistäydyimme pienellä matkalla eteläiseen naapuriin. Tarkoitus oli virkistyä vuorokauden maisemanvaihdoksen ansiosta, mutta kaupan päällisiksi saimme roiman annoksen väriterapiaa ja sen myötä lisäenergiaa kulkea talvi loppuun tässä suomalaisessa mustavalkoisessa maisemassa.

Niin lähellä ja ihmeen erilaista! Kiitos Tallinnalle vieraanvaraisuudesta.

Ajatuksia metsässä

Hangilla kulkiessani olen miettinyt suomalaisen metsän muotokuvaa. Ylväs sen täytyy ainakin olla. 

Muistui mieleen myös eläintarhan paviaanit, jotka eivät sopeutuneet suomalaiseen talveen. Voisin lainata tuota kuopusta sinne muutamaksi viikoksi vieraita viihdyttämään. Ihan täydestä menisi ja lapsi olisi onnellinen saadessaan päivät pitkät keikkua kiipeillä.

Itse saavutin jo onnen olon, sillä keksin mieleiseni talvikuntoilulajin: hankisauvakävelyn, joka lienee suohiihdon pikkuserkku. Tuntuu kuulkaas vähän siellä ja täällä. Uteliaat tervetuloa liittymään seuraani kiertämään viidensadan metrin rataa, jossa kuusikon tikka lyö tarpojalle kiivaasti tahtia ja lumi pettää alta.   

Lomatyyliä

Olemme ulkoilleet,

löysimme Salaisen pulkkamäen

ja nyt ovat

kampaukset sen mukaisia.

Kylmää taidetta

Piipahdimme imemeässä luovaa talvitunnelmaa Korkeasaaren Art meets ice -tapahtumassa. Kansainväliset ja suomalaiset jäänveiston ammattilaiset olivat laittaneet parastaan ja jokainen löysi oman suosikkinsa yksilöveistosten joukosta. Ryhmätyöt olivat viimeistelyvaiheessa. Porat, sahat ja silitysraudat pyörivät kovassa käytössä ja mekkala sen mukainen. Pääsimme myös itse kokeilemaan taltoilla jäänveistoa Kuusamosta saakka tuotuun jääseinään. Viikon uusi kokemus on siis jäänveisto, joka ei onneksi taida lukeutua ihan peruskansalaistaitoihin. Suomen kielen osalta viikon uudet sanat lapsilla olivat abi, vanhojentanssi ja Virtanen (että se on siis sukunimi, eikä esimerkiksi kaupunki tai ammatti). Slangissa puolestaan läppä ja kelata. Tästä on hyvä aloittaa hiihtoloma.

Kuka hiihti ohi?

"Tämä suksien hankinta tarkoittaa vissiin sitä, että jäämme tänne lopullisesti!", tokaisi esikoinen viime viikolla sekä hieman alistuneesti että pilke silmäkulmassaan. Nyt takana on kolme hiihtopäivää ja ihmettelen lasten huikean nopeaa oppimiskykyä. Eipä uskoisi heidän hiihtäneen ladulla edellisen kerran kuusi vuotta sitten!

Minun edellisestä hiihtokerrasta lienee parikymmentä vuotta... Moinen lipsuvat tikut jalassa metikössä öheltäminen ei koskaan ole tuottanut minulle minkäänlaista nautintoa tai hyötyä. Luulen lumikenkien olevan enemmänkin minulle sopiva väline, jos jotain yleensä on pakko jalkoihin lisätä. Nautin kyllä lumisessa metsässä kulkemisesta, valokuvaten, rauhallisesti, vaikkapa eläinten jälkiä tutkien. Kuten näitä tassun jälkiä. Biologilukijani hohoi, onko mökkimetsämme poikki kulkenut karannut suuri koira vai peräti susi?

Hyvää ja kaunista alkanutta viikkoa kaikille!