Vaihtelevaa

Pekingin ankka kastikkeineen ja iloiset vieraat ovat vaihtuneet hiljaiseen taloon ja nuutuneeseen porukkaan. Miehen kanssa treffailemme pöntönhalauspuuhissa ja keskimmäinenkin on pitänyt seuraa. Mutta kultainen ranskalais-meksikolainen naapurimme, jossain välissä Suomessakin asunut, ilahdutti miedolla kanasoppa- ja karjalanpiirakkatoimituksella! Jo pelkästä tällaisesta kultaisesta eleestä tuntui parantumisprosessi lähtevän käyntiin.

Kansainvälistymisen ystävänä olen huolehtinut taudin toimituksesta myös Suomeen. Halukkaat sinne vain Katajanokan kaduille pyörimään, sieltä se löytyy!

Yllätys temppelissä

Lama temppeli on ehdoton suosikkini. Puisto on sopivan kokoinen, rakennuksissa toinen toistaan kumallisemmat puuveistokset johdattelevat kohti viimeisen salin valtavaa puista Buddhaa, tunnelma on harras ja toisinaan voi törmätä vaikka aitoon tiibettiläiseen.

Mutta tällä vierailukerralla olivat asiat toisin. Hulabaloo oli hurja. Munkkeja vilisti sinne tänne, salien ovet olivat pääosin kiinni, suitsukeroihujen tuottama savu täytti sisäpihat, jossain viuhahti munkkien kilinäorkesteri, väkeä kaikkinensa paikalla enemmän kuin yleensä missään. Päivä oli selvästi erityinen, sillä China Dailyn toimittajakin olisi halunnut haastatella joukkoon mukaan uskaltautuneita isoneniä, mutta joutui pettymään kuullessaan meidän tulleen paikalle sattumalta juuri tänä tärkeänä ajankohtana. Mitä siis oikeasti juhlittiin, jäi hieman epäselväksi - tässäpä lienee oikean matkaoppaan ja ulkkariasukkaan suuri ero! Mutta silti mieliinpainuva ja elämyksellinen käynti.

Kertokaa ny

mistä tämäkin johtuu!

Että kun julkisessa tilassa on suuri vitriini, jossa säilytetään ja pidetään ohikulkijoiden ihailtavina palkintoja on ne työnnetty takaseinää vasten mahdollisimman kauaksi. Takarivin plakaattien tekstejä ei näe koska ne ovat tiiviin eturivin takana ja eturivin tekstejäkään ei näe koska ne ovat niin kaukana.

Tämä asettelutyyli jatkuu myös meillä kotona tarmokkaan kotiapulaisen toimesta: sohvapöytäkirjat on aseteltu pinoon aivan reunalle, juomalasit kaapissa hyllyn takareunaan mahdollisimman tiiviiksi ryppäiksi, siivouskomerossa pesuainepullot samaten.

Huomenna saapuvat vieraat pääsevät myös heti ensimmäiseksi tutustumaan reunaideologiaan, sillä vuoteetkin on pedattu tällä perikiinalaisella tavalla, tyynyt ja täkit huojuvat pinoina takareunassa.

Tietääkö kukaan?

Elämäni kahvojen kanssa

Kyllä minä sen tiedän, tavarat kuluvat ja menevät rikki käytössä. Mutta jotenkin sitä yllättyy kun metallinen ovenkahva murentuu vedettäessä käteen (korjausta odotettu nyt useampi viikko), kun suihkun säätökahva irtoaa veden lämpöä vaihtaessa (jännitän ehtiikö uusi härpäke saapua ennen ensi viikon vieraita), kun vessanpöntön vetokahva pitää asetella huuhtelun jälkeen takaisin oikeaan asentoon ettei vesi jää lorisemaan ("korjattu" lokakuusta lähtien seitsemästi ja on hieman noloa aina mennä muiden asioillakäynnin jälkeen tarkistamaan pöntön tilanne), kun kylpyhuonekalusteiden kahvoja pitää vedettäessä myös muistaa painaa, sillä muuten nekin jäävät käteen ("remontoitiin" täydellisiksi lokakuussa), kun lista on niin pitkä, että tiedän unohtaneeni tästä muutaman kahvaongelman.

Meillä on ollut siis aivan normiviikko kiinalaisesta laadusta nauttiessa. Ei käy yksinäiseksi nämä päivät vaikka aviomies pitkää päivää tekeekin, käyhän meillä gongrenejä eli remppareiskoja talossa päivittäin!

Edelleen myös ihmettelen, että vaikka olen nyt asunut Kiinassa lähes neljä vuotta eivät jenkkakahvani ole paikallistuneet ja irronneet mihinkään! Vaikka kuinka vetäisi eivät inahdakaan.

Hakusessa

lisää elämänsä sankarittaria!

Keskimmäinen on ahminut kaikki koulukirjastosta löytyneet teokset Anne Frankista, Helen Kelleristä ja Marie Curiesta. Tänään vuorossa oli 40-luvulla poliosta tervehtyeen tytön selviytymistarinaan eläytyminen. Romaanista on jäljellä enää puolet ja tytär viimeisenä nukkumaan mennessään haikaili lisää tosia ja historiallisia (sekä varmaankin traagisia) naiskohtaloita luettavakseen.

Kaikki vihjeet ovat tervetulleita!

Päivän ihmetys

Niin on Pekingissä kaikki mahdollista, että ostoskeskuksen edessä ruska jatkuu jo neljättä kuukautta.

Vaan lähemmin katsottuna paljastuu hilpeä totuus. Tekolehtiä ja -oksiahan ne, oikeissa puskissa. Niin, mikäpä täällä aitoa olisi?

En voi olla miettimättä sitä "puutarhuria", joka on määrätty tikkaineen kiipeilemään kuuden metrin korkeuteen. Ajatteliko hän oikeasti olevansa kauneuden asialla vai suorittiko työn siinä missä minkä muunkin?

Joogaava hepokatti

Tämä minun nykyinen kotisikkani on varsinainen persoonallisuus. Sirittää vain harvakseltaan, syö eri vihanneksia kuin aiemmat sirkat, vesikippoa asetellessani nostaa kaksi ensimmäistä raajaparia sormiani kohti kuin valmiina puolustukseen ja muutenkin harrastaa erikoisia asentoja. Erityisesti ihailen sen kykyä seistä käsillään tunti tolkulla.

Säikäyttääkin sirkka osaa. Luulin mokoman kuolleen ennen aikojaan itsensä hengiltä, mutta meneillään olikin vain viikottainen joogaharjoitus. Vartalo roikkui vapaasti ilmassa takaraajojen jatkeena, vatsa liikkui oikeaoppisesti hengityksen voimasta, yläraajat levittyivät sivuille rentoina, melkein kuulin sen laulavan oommmmm, oommmm...

Jotkut ne osaavat nauttia elämästä, karuista elinolosuhteista huolimatta!
Hyvää sunnuntaita!

Luksushotellin kellarissa

helssasin ruotsalaista lohta, ihailin kondiittorin pedantteja käsiä, haastattelin itävaltalaista leipurimestaria ja tietenkin maistelin tuoreita suklaakonvehteja.

Olin pyörtyä kateudesta nähtyäni sekä pesulaosastolla liinavaatteet viikkaavan mankelin että kylpyläosaston tunnelmallisen altaan. Jäin kuitenkin miettimään näitä kaupungin miljonäärejä, jotka maksavat Bali-inspiroituneen klubin jäsenyydestä yli tuhat euroa kuukaudessa. Siis oikeudesta käyttää uima-allasta ja punttisalia, kellarissa! Minua kiinnostaisi enemmänkin oikeus silloin tällöin pujahtaa ihailemaan niitä taitavia käsiä seinän toiselle puolen, jos kellarissa pitää olla. Ja muuten nauttisin miljoonistani oikealla Balilla.

Leikin siis tänään kelvolista vanhempaa ja osallistuin esikoisen markkinointi-aiheiseen luokkaretkeen. Viimeiset neljä vuotta olen kartellut näitä valvontanakkeja, mutta nyt oli suorastaan pakko suostua, kun teini vielä itse pyysi mukaan! Kannatti.

Keskimmäinen on taas pitänyt ihanan bulgarialaisen silmälääkärin leivissä... Silmät ovat ryppyilleet vuorotellen ja molempien vanhojen tuttujen sairauksien voimalla. Onneksi kivut ovat olleet "kohtuullisia". Vaan näin äidin näkökulmasta ihan törkeää, että kehtaavat sairaudet kiusata lastani näin. Mitä vain tekisin, jotta loppuisivat.

Lääkäri sanoi, että lapsen silmille olisi Pekingiä parempi asua jossain lämpimässä ja kosteassa paikassa sekä viettää hyvin tasaista elämää. Sellainen kelpaisi muuten minullekin! Sehän on melkein lääkärin määräys! Sitä kohti.

Panjiayanin kirpputori on valtava ja tupaten täynnä väkeä, ainakin kesäisin. Myyjiä on satoja ellei toista tuhatta ja asiakkaita tungeksimassa kuin metropolien maanalaisissa matkustajia. Poikkesin torille kirkkaana ja tuulisena talvipäivänä, pakkasen kipristellessä varpaita. Ja kas, näky oli vallan toista mihin kesäisin olen tottunut.

Nekin vähäiset muutamat kymmenet liikkeelle uskaltautuneet han-kiinalaiset myyjät hytisivät ja näyttivät surkeilta eikä asiakkaita ei ollut nimeksikään. Sen sijaan silmiinpistävän monet kauppiaat olivat piirteiden ja vaatetuksen perusteella vähemmistökansoihin kuuluvia, eikä heillä tuntunut olevan hätäpäivää! He sen kun tyynesti seisoivat ja pilke silmäkulmassa houkuttelivat koruvarastojensa äärelle. Tuntui kuin olisi tullut etnisten vähemmistöjen torille. Hassua, ikäänkuin uiguurit ja tiibettiläiset olisivat ainoita jotka kaupungissa osaavat pukeutua oikein talveen!

Myynti-innokkuudessa poikkeuksen tekivät nuo valkoisia kiviamuletteja kaupittelevat karvalakkiset etniseen vähemmistöön kuuluvat miehet. He katsoivat minua pitkään pelko silmissä ja suorastaan kavahtivat lähestymistäni. Jospa ne amuletit olivat vain miehille? Jätin heidät ystävällisyyden puuskassani rauhaan ja menin menojani. Enkä muuten ostanut mitään!

Yllätys

Elinkustannukset nousevat kohinalla myös Kiinassa, mutta suurilla kaupoilla on ilmeisesti edelleen mahdollista saada palkatuksi työntekijöitä hyvinkin halvalla. Niin on oltava, miten muuten kannattaisi laittaa joku avaamaan jokaikinen hammastahnalaatikko, kiinnittämään kahden euron tuubeihin varashälyttimet ja sitten vielä tunkemaan kokonaisuudet takaisin laatikoihin?

Jännää tässä on myös se, että ystävättäreni poistui kaupasta hälyttimineen päivineen ilmaan mitään ääniefektejä. Laatikon sisältämä yllätys kotona oli aiheuttanut pientä hilpeyttä.