Saunomisfilosofiaa

Meidän perheessä pidetään saunomisesta. On pidetty aina. Siellä minä miehenikin tapasin ensimmäisen kerran! Saunassa ovat syntyneet kaikki perheen tärkeät päätökset, alastomana keskustellessa kun ei voi muuta kuin olla avoin ja rehellinen. Eivätkä lapset ole keskeyttämässä keskustelua, jos vain muistamme heittää riittävästi löytyä. 

Kiinan toisessa kodissa meillä oli pieni, noin paastearkun kokoinen sauna. Mutta kyllä sinne yksi Vilijonkan perhe mahtui, kolme suurinta tiukasti pakattuina penkille, keskimmäinen portaalle ja kuopus sykyrrässä lattialle. Oi, olipa se hauska yksityiskohta arjessamme siellä. Lähes päivittäin väänsin sen Savon termostaatista lämpiämään ja lauteilla kävimme päivän tapahtumat läpi. 

Aivan erityisen meditatiivista on maalla puukiukaan sytyttäminen. Voin hetkeksi karata yleisestä härdellistä, repiä ja rutata sanomalehden, pysähtyä hetkeksi vanhan painetun sanan ääreen, sivistää itseäni viikkojen takaisella journalismilla. Oppia Vilijonkan miehen lähteneen tutkimaan Borneon saaren monipuolista luontoa sen koommiin palaamatta. Huh, onneksi olen vain leikisti Vilijonkka! 

Nimivaikeus

Toinen työviikko uuvutti, sillä 200 uuden nimen opettelu on tällaiselle lukihäiriöiselle rankkaa. Visuaalisen muistin omaavana opin ne helpoiten piirtämäni istumajärjeyskartan kautta. Kun muistan miltä nimet paperilla näyttävät voin yhdistää ne sillä paikalla istuviin kasvoihin. Arvatkaapa vain ymmärsivätkö oppilaat oikeasti istua kartan mukaisilla paikoilla, varsinkin jos joku oli sairaana ja vapautunut paikka oli muka omaa parempi!

Pelkän visuaalisen muistini vuoksi minulla oli vaikeaa ulkomaanvuosina oppia uusien ulkomaalaisten tuttavien nimiä. Nimet huikattiin ohimennen käytävällä, kahvilassa tai luokissa, koskaan niitä en nähnyt kirjoitettuna. Saatoin tuntea ihmisen vuosia vailla nimeä. Mutta jos tuttavuus eteni puhelinnumeronvaihtoasteelle muuttui tilanne oitis. Sain kännykkääni nimen "kuvaksi" ja ymmärsin sen. 

Voitte kuvitella millaista puuroa ovat lasten luokkakaverit ja miehen työtoverit, joista kyllä kuulee puhuttavan  illallispöydässä useamman kerran viikossa, jopa vuosia, mutta ilman minkäänlaista visuaalista vilausta nimestä saati kasvoista. 

Niinpä olen nyt ikionnellinen saadessani päivän huokaista rannalla ja haravoida leväkasoja. Minun ei tarvitse yrittää mitään. Yhtään mitään.

Paluumuuttajat eivät palaa

Kesästä tuntuu olevan jo kauan. Niin pitkään, että piti jo alkaa muistella ja kaiholla katsella kuvia. Olipa meillä mukava piknik, monen monta hauskaa juhlaa, pitkiä päiviä rannalla ja valtavia hiekkakaupunkirakennelmia.

Elokuun alussa tyypillinen loppukesän vimma alkoi vallata tilaa ajatuksissani. Se ja tuo pitää vielä järjestää, nämä viedä ja nuo korjata talteen. Kunnes tajusin, ettei tarvitse. Emme ole minnekään lähdössä, voimme koulujenkin alettua palata viikonloppuisin maalle. Ei tarvitse miettiä mitä tavaroita pakata mukaan syksyksi ja mitkä jättää Suomeen. Enää ei ole sitä toista kotimaata.

Havainto tuntui helpottavalta, mutta myös tylsältä. Tutun suomalaisen kesän jälkeen on ollut kaikista vaikeuksista huolimatta myös hauskaa päästä tyystin toisenlaiseen eksoottiseen arkeen.

Viikon kuluttua omasta havahtumisestani kävi ilmi muidenkin perheenjäsenten miettineen samoja. Kuopukselle asia valkeni vasta viimeisenä lomaviikonloppuna ennen koulujen alkua pakatessamme pikkureppujamme kaupunkiin. Ihmetelin, että kuinka kauan voi muutaman lempivaatteen sullominen reppuu kestää. Mennessäni tarkistamaan tilannetta pohti hän siellä vaateröykkiön keskellä kunkin sukan kohdalla mitä niistä vielä ennen joulua haluaa käyttää...

Hyvä muistutus siitä, ettemme ole vielä olleet kokonaista kalenterivuotta paluumuuttajia! Siitä tulikin mieleen, että täytyy illalla muistaa kertoa lapsille mitä "Taiteiden yö" tarkoitta, etteivät koulussa saa taas juntin mainetta kysyessään mikä se sellainen on.

Uraunelmia

Keskimmäinen ilmoitti haluavansa lapsimalliksi. Saisi kuulemman palkkaa ja me vanhemmat säästyttäisiin viikkorahan antamiselta. 

Kuopus puolestaan toivoi muuttuvansa lehmäksi. Niillä kun on niin kauniit silmät pitkine ripsineen ja ovat muutenkin niin niin ihania.

Minä haluaisin olla kannustava ja suvaitseva äiti, mutta näiden tyttärien haaveiden edessä tunnen itseni tyystin kykenemättömäksi. Kumpaakaan en oikein osaa auttaa oikealle polulle kohti määränpäätä, enkä oikein ole varma edes haluanko. Lapsimalliasian kanssa minulla on kovasti ennakkoluuloja ja tuntuu kaukaiselta omassa arvomaailmassani. Lehmätytärkin on jokseenkin outo ajatus, vaikkei siinä sinäänsä mitään vikaa olisikaan. 

Sanokaas te viisaammat mitä pitäisi tehdä?

Ja taas juhlittiin...

Perheessä täytettiin vuosia, tällä kerralla yhdeksän. Paratiisimme muuttui yhdessä hetkessä Pieneksi taloksi preerialla ja juhlaherkut olivat kuin suoraan Ingalsien ruokakomerosta ja Olssonien putiikista: popcornia, yksinkertaisia karamelleja ja korppuja. Sanoisinpa perheen tämän kesän juhlien yksinkertaisin, mutta parhaiten onnistunut kattaus!

Preeriajuhliin saapuivat mm:

kokenut karhunmetsästäjä,

uudisraivaajaperheen iloinen tytteröinen,

rauhallinen intiaanityttö,

hieno rouva kaupungista, 

sekä minä itse jälleensyntyneenä Mr. Olssonina. (Kyllä on kuulkaas kannattanut noitakin kenkiä säästää viimeiset  kuusi vuotta, muuttaa ne Ranskasta Kiinaan ja Kiinasta Suomeen, käyttää vuosien varrella vain kerran, jotta nyt käytössäni oli Olssonin asuun passaavat jalkineet ja vieläpä kauppiaana ihailla pohjan priimakuntoista Soldes-hintalappua. 62€.) 

Syntymäpäiväkekkereitä tulee ja menee, mutta keskimmäisen järjestämä Maryn Sokeainkoulun seikkailurata lypsemisineen, maistamisineen ja isosiskon huussista vapauttamisineen jäi varmasti jokaisen osallistujan mieleen. 

Perheen seuraava syntymäpäivä taitaa olla omani, mutta sen juhlinta taidetaan jättää väliin. Olenhan silloin ns. matkoilla, seikkailemassa suomalaisen peruskoulun kuvataideluokassa.