Lupaavasta kesäsäästä huolimatta heti aamusta kiltisti hilpasimme maalta kaupunkiin kokoamaan hiuksia nutturoille ja paikantamaan ehkä piileksiviä tanssitossuja. Iltapäivän puolella aavistuksen stressaantunut tanssikoulun opettajatar sai kaksi nuorimmaistani huostaansa ja valmistautuminen kohti tunnelmallista kevätnäytöstä sai loppusilauksen puuterin ja asujen muodossa. En taaskaan tiedä oliko jännitystä enemmän takahuoneissa vai permannolla. Mutta voi kuinka herttainen koko showsta muodostuikaan! Ihan sydämessä kuumotti.
Aleksanterinteatterilta kiiruhdimme esikoisen balettiharjoituksiin, jolla kevätesitys on vasta tulossa. Olin jo aiemmin lähes huomaamattani lupautunut ompelutaitoisena auttamaan esiintymisasujen trimmauksessa. Tunnelma oli jokseenkin absurdi: ompelin yhdessä italialaisen kemistin kanssa tanssikoulun aulassa lähemmäs kolmeakymmentä tutua nuorten hoikkiin vartaloihin sopiviksi. Paikan ilmastointi ei toiminut, osa mekoista oli koekäytön jäljiltä hiestä märkiä ja pelkäsin valkoisen langan loppuvan ennen kavennettavan tutuvuoren hupenemista.
Tämä kaikki oli varsi hauskaa ja mielelläni olen kaikessa mukana sekä tarvittaessa autan kykyjeni mukaan. Mutta edelleen melko useinkin ihmettelen, että mistä ihmeestä nämä tyttäret tuon baletin ovat keksineet ja kuinka siihen niin sitoutuneet? Siis nuo minun, varsinaisen jäykkiksen, tyttäret! Ehkä baletissa on jotain sitä samaa, mistä olen salaa jo vuosia unelmoinut. Sellainen toive nimittäin olisi, että järjestettäisiin mukaantempaavaa klassista pauhaava konsertti, jossa saisi rauhassa kukin tanssahdella, "johtaa", heilua ja huojua, musiikin tahdissa, joka solulla musiikista nauttien. Tulisitko sinä mukaan?
