Kaikki asukkaat eivät suinkaan lähteneet heti purkutöiden alettua. Itse asiassa monet jättivät kylän vasta edellisenä päivänä ennen oman talon purkua. Niinpä kaukaa maalta palkatun purkutyöväen ja kylän asukkaiden rinnakkaiselo oli mielenkiintoista seurattavaa. Ero myös minuun suhtautumisessa korostui päivä päivältä.
Työläiset olivat hilpeitä ja varmasti onnellisia työnsä olemassaolosta sekä selvästikin ulkomaalaisiin tottumattomia. Toisinaan uteliaasti hyppelivät tiilikasojen keskeltä katsomaan kuvia kameran ruudulta, sitten viittoilivat kenestä pitää seuraava kuva räpsäistä.
Kyläläiset sen sijaan kokoontuivat kadunkulmiin pohtimaan elämän suuntaa ja aavistuksen kyräilemäänkin. Välttelivät kontaktia työläisiin. Minuun jo tottuneina eivät välittäneet hitustakaan, enintään naurahtivat ja vastasivat tervedykseni.
Paitsi viimeisenä päivänä, jolloin tapahtui jotain hyvin poikkeuksellista. Ohikulkija tuli luokseni ja ohjasi minut muutaman korttelin päähän katsomaan jotain. Paikalla oli poikkeuksellisesti 30 poliisia ja mekkala valtava. Vanhukset eivät halunneet jättää kotiaan, kaivinkone heilautti jo kauhaansa asukkaiden vasta kannellessa täkkejään ulos. Poliisit eivät minusta välittäneet, mutta nuorehkot kyläläiset tulivat sanomaan oikein englanniksi ikävän vaativaan sävyyn: "No, no, no... Go home."
Älkää hyvät ihmiset sanoko ulkomaalaiselle täällä Suomessa "Palaa kotiisi." Kerronpa, että se sattuu ja paljon, siitä ei kuivin silmin selviä ja mihin sitä ihminen menisi kotoaan?
Koti, mikä se oikein on? Minun kotona nukkuu ydinperheeni, lähistöllä on työ ja koulu, keittiössä vanhat Arabiat ja liinavaatekaapissa anopilta perityt Marimekot. Miehen flyygeli ja minun työpöytä. Naapurustossa jopa ystäviä. Kodissa elämme tavallista arkea.
Mikä on sinun kotisi?
